Kesän kuumimman juttusarjan ensimmäisenä vieraana TPS-puolustaja Aleksi Anttalainen

Jos minulta olisi ensimmäisen kymmenen pelin jälkeen kysytty, ketä pidin Tepsin arvokkaimpana pelaajana, olisin iskenyt pöytään vakavan argumentin Aleksi Anttalaisen puolesta. Niin vahva hänen lähtönsä kauteen oli. ”Allu” oli vahva jo aiemmalla kaudella, mutta nyt lentokeli oli päällä alusta lähtien.

– Siinä oli hyvä kesä alla ja kausi kulki hyvin sen kaksitoista peliä, mitä ehdin pelata ennen kuin loukkaannuin. Tuntui, että meneillään oli uran paras alkukausi. Ainakin paras mitä olen Liigassa pelannut, Anttalainen toteaa.

– Se oli jatkumoa edelliseen kauteen, jolloin löin itseni läpi Liigaan. Pystyin jatkamaan siitä ja jopa hieman nostamaan tasoa. Homma lähti hyvin rullaamaan.

Anttalaisen mainitsema kahdestoista peli pelattiin Oulussa. Pelit sulautuvat päässäni aina ennen pitkää yhdeksi möhkäleeksi, josta nousee esiin piikki sieltä ja toinen täältä, mutta monet yksityiskohdat katoavat pinnan alle. Yksi niistä hetkistä on itse tilanne, jossa Anttalainen loukkaantui, mutta sen muistan miltä hänen ilmeensä näytti vaihtopenkillä, kun hänet poimittiin lähikuviin. Anttalainen ei irvistellyt kivusta, vaan kävi fysioterapeutin kanssa keskustelua ja pyöritteli päätään. Ilmeessä oli turhautumista ja ärtymystä. Se sai ajattelemaan, että nyt ei tainnut käydä kovin hyvin. Olisin ollut erittäin mielelläni väärässä.

– Olin menossa taklaamaan vastustajaa omaan kulmaan, mutta oma jalkani jäi huonosti johonkin railoon ja polveni vääntyi taklauksen voimasta. Tuntui, että jokin napsahti ja sen tiesi aika lailla heti, että huonosti kävi.

– Onhan siinä sen verran paljon adrenaliinia veressä, että pääsin ihan hyvin vaihtoon asti, mutta kun siinä vähän pääsi rauhoittumaan, niin en pystynyt enää edes astumaan sen jalan päälle, niin nopeasti kävi selväksi, ettei sinä iltana ainakaan enää pelattaisi.

Ei, hän ei todellakaan enää sinä iltana pelannut. Lopulta paljastui, että sisempi sivuside oli kutakuinkin kokonaan poikki ja takaristisiteessä oli toisen asteen repeämä. Tie diagnoosiin ja hoitopäätöksiin ei ollut Anttalaisen mukaan aivan niin suoraviivainen kuin voisi kuvitella.

– Kun Turkuun päästiin, niin siitä alkoi sitten se toinen rumba. Menin suoraan kuvauksiin, jonka jälkeen mietittiin, että leikataanko polvea vai ei. Lääkäreillä oli siitä vähän eriäviä näkemyksiä. Vastaukset vaihteli ja vaihteli, joten otin itse ohjat käsiini ja laitoin agenttini kautta kuvat eteenpäin lääkäreille, joille hän halusi niitä näyttää ja sieltä sitten saatiin lausunto, jonka mukaan side oli lähes kokonaan poikki. Se oli enää vain kahden säikeen varassa, joten ei ollut enää muuta tehtävissä kuin leikata se.

Se oli kuitenkin heti selvää, että poissaolon pituuden suhteen puhuttaisiin kuukausista. Tarkemmin sanottuna toipumisennuste oli kuudesta kahdeksaan kuukautta. Anttalainen kertoo tienneensä leikkauksen odottaneen, joten tieto pitkästä poissaolosta ei tullut uutisena ja hän oli ehtinyt käsittelemään asian jo ennen kuin lopullinen tuomio lyötiin eteen. Jääkiekkoilijoiden arki on kovaa mentaalijumppaa, joten en yllättynyt siitä, että hän oli saanut fokuksen kohdalleen jo varhaisessa vaiheessa. Sen sijaan hänen seuraavaan kommenttiinsa en osannut varautua.

– Neljään kuukauteen en katsonut pelin peliäkään. Ei kiinnostanut siinä kohtaa yhtään mikään lätkään liittyvä. Rautalan Markon kanssa treenasin päivittäin M&M:n salilla. Se oli siinä kohtaa se minun juttuni.

Kommentti hätkähdytti, sillä kolme vuotta sitten, kun tämän saman sarjan puitteissa juttelimme ensimmäistä kertaa, nousi keskustelustamme päällimmäisenä asiana esiin se, kuinka paljon jääkiekko hänelle merkitsee ja kuinka vahvasti hänestä huokui halu olla lajissa mukana.

Vaikka tiedän, että pelimies haluaa aina pelata ja sivussa oleminen on raskasta, niin oli hämmentävää kuulla, että hän irrotti itsensä koko kuviosta ja seurasi vain pelkät tulokset. Toisaalta tärkeästä asiasta ja intensiivisestä kiekkoarjesta irrottautumisessa on myös se kolikon toinen puoli.

– Toisaalta ehdin keskittyä muihinkin asioihin kuin lätkään. Pystyimme tyttöystävän kanssa tekemään muita juttuja, käymään reissussa ja niin poispäin.

Kausi ei olekaan vielä ohi

Juteltuamme aiheesta enemmän, ymmärrän paremmin Anttalaisen logiikan. Irrottautumisen taustalla oli silkkaa realismia. Sen sijaan, että hän olisi haihatellut paluuta ja ottanut siitä motivaatiota, ajatteli Anttalainen kautensa olevan jo ohi, joten hän kiinnitti huomionsa vain ja ainoastaan siihen, että olisi valmis uuden kauden alkaessa. Neljään kuukauteen Anttalaista ei hallilla nähty, mutta kaikki muuttui, kun yhtäkkiä alkoikin näyttää siltä, että pelaaminen voisikin olla mahdollista.

– Fysioterapeutti Jonne Malmikaren kanssa siinä jalkaa kuntoutettiin ja kun se tuntui menevän koko ajan niin hyvin eteenpäin, niin alkoi näyttää siltä, että tässähän vielä pelataan tällä kaudella. Se oli positiivinen yllätys.

– Menin siinä yli kuukauden verran yksinäni jäällä ja sitten lääkärit sanoivat, että voin alkaa ottaa kontaktia. Se tuli etuajassa. Alun perin sen olisi pitänyt tapahtua vasta HIFK-sarjan jälkeen, mutta lääkäreiden mielestä polvi näytti hyvältä ja tuntui todella jämäkältä. Kontaktiharjoitusten kautta pääsin sitten myös takaisin joukkueharjoituksiin.

Muistan hyvin sen hetken, kun kävi selväksi, että Anttalainen on tulossa takaisin. Gatorade Centerin amme oli varattuna muihin tarkoituksiin lauantaiaamuna ennen seuraavana päivänä Kärppiä vastaan pelattavaa runkosarjan viimeistä kotipeliä, joten Tepsin joukkue harjoitteli Kupittaan kakkoskaukalossa.

Seisoin kaukalon kulman kohdalla ja juttelin paikalle osuneen tutun kanssa, kun Jaedon Descheneau tuli kiekon kanssa laitaa pitkin kulmaa kohti. Näin sivusilmästä, että jotain on tapahtumassa, joten käänsin katseen kohti askia ja hetkeä myöhemmin Anttalainen rysäyttikin niin sanotusti keskiketterän kevättervehdyksen joukkuetoverilleen ja liiskasi Descheneaun todella tylysti kulmaan. Mietin, että jos hän jakelee tuollaisia pommeja joukkuetovereilleen, niin millaista kyytiä hän antaisikaan vastustajille.

Kun Deschenau tuli jäältä pois, en malttanut olla ottamatta tapahtunutta puheeksi. Kysyin häneltä, että ”Allu” alkaa ilmeisesti olla valmis peleille. En voi kielenkäytöllisistä syistä aivan sanatarkasti paljastaa keskustelumme sisältöä, mutta Descheneau totesi nähneensä niitin olevan tulossa eikä silti ehtinyt reagoimaan siihen mitenkään. Jaedonin epäuskoisesta hymystä ja äänensävystä kävi selväksi, ettei pommi varsinaisesti kutittanut.

– Se oli niitä ensimmäisiä viikkoja, kun sain kontaktia ottaa, niin piti vähän testata, että miten polvi kestää, kun mennään vähän kovemmin kulmaan, Anttalainen sanoo pienen virneen kera.

Tämän episodin nähtyäni olin varma, että Anttalainen pelaisi viimeistään Lappeenrannassa runkosarjan päätöspelissä. Toisin kuitenkin kävi ja olin yllättynyt. Pelkäsin, että harjoituksissa olisi sattunut uusi takaisku ja polvi ei ollutkaan vielä pelikunnossa. Tavallaan olin jäljillä, sillä kyse todellakin oli takaiskusta, mutta polven sijaan iskun antajana toimi aikamme vitsaus numero yksi.

– Minulla tuli siinä kohtaa korona. Ilman sitä olisin varmaan pelannut Lappeenrannassa ja päässyt pelaamaan jo HIFK-sarjassakin. Siinä meni seuraavat kolme viikkoa, kun se iski aika kovaa. Sykkeet olivat jälkitaudin takia todella korkealla treenatessa eivätkä ne tulleet normaalisti alas. Sen takia kävin siinä puolentoista viikon ajan lähinnä jäällä neppailemassa.

Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen kutsu kaukaloon lopulta kävi, eikä paikka olisi voinut olla enää hirveästi kovempi. Eemil Viro joutui pelaamaan keväällä loukkaantuneena, kuten tietysti moni muukin, mutta kuudennen semifinaalin alla hänen pelaamisensa alkoi käydä mahdottomaksi. Niinhän se usein jääkiekossa menee, että toisen epäonni on toisen onni.

– Minulle tultiin sanomaan heti siinä yhdeksän aikaan aamulla, kun hallille saavuin, että minun tulisi olla valmiina, sillä ei ollut varmuutta pystyykö Viro pelaamaan ja se nähtäisiin vasta alkulämmöissä.

Alkulämmittelyn jälkeen kävi selväksi, ettei Virolla olisi asiaa askiin sinä iltana. Sen ymmärtää kaltaiseni maallikkokin ilman erillistä selitystä, että kuukausien pelitauon jälkeen hyppääminen kehiin, kun finaalipaikka on katkolla, ei ole aivan tavallinen päivä toimistolla. Sitä en kuitenkaan tajunnut ajatella, että kevään peliruuhkassa keskityttiin harjoittelemisen sijaan palautumiseen ja peleihin valmistautumiseen, joten Anttalaiselta puuttui pelituntuman lisäksi myös harjoituspohja.

– Siihen aikaan kaudesta mentiin treeneissä yksi kierto viisikkona, että kerran otettiin vastaan ja kerran hyökättiin. Sen enempää en pystynyt viisikkotreenejä tekemään paluuni eteen, kun varsinaisia pelillisiä treenejä ei enää ollut.

Vaikka pohja, jolta ponnistaa, ei kuulostanut kovinkaan jämäkältä, pystyi Anttalainen sopeutumaan ja illasta tuli taatusti ikimuistoinen jokaiselle paikalla olleelle, kun TPS passitti yli kymmentuhatpäisen yleisön edessä Ilveksen pronssiotteluun.

– En jännitä pelaamista, mutta silloin mietin, että mitäköhän tänään tapahtuu. Kun menimme alkulämmöille, niin siellä oli jo yleisöä paikalla ja se kaikki oli niin erilaista verrattuna siihen, mitä se oli alkukaudella, kun viimeksi pelasin. Oli todella siistiä, että mökki oli täynnä.

– Olen viimeksi nähnyt täyden tuvan silloin mestaruusvuonna 2010, kun oli pikkupoikana katsomassa pelejä.

Niinpä. Täysi Artukaisten hornankattila on ollut herkuista harvinaisinta. Ilta merkitsi minulle paljon. Sinä iltana elettiin hetkiä, joista olen puhunut näiden selostusvuosieni aikana kaikille mustavalkoisille, että voi kunpa he saisivat kokea sen, miten koko halli elää joka solullaan mukana kaukalon tapahtumissa ja seisoo joukkueen tukena.

Ilta oli tärkeä Anttalaisellekin. Vaikka kiekkouran ensipotkut on otettu Kiekko-67:n luistelukoulussa ja vyöltä löytyy myös pari vuotta TuTon paidasta, niin Anttalainen on aina tuntenut olevansa nimenomaan Tepsiläinen.

– Pelit olen aina käynyt katsomassa ja kun isäni (Tero Anttalainen, joka voitti A-nuorten Suomen mestaruuden TPS-paidassa vuonna 1992, toim.huom.) tuomaroi paljon junnupelejä ja olen elänyt hallilla koko ikäni, niin olen nähnyt melkein kaiken mitä Tepsissä voi nähdä. No, mestaruutta en ole vielä ollut voittamassa, mutta muuten voin sanoa, että olen nähnyt Tepsissä aika lailla kaiken.

– Ei sitä meteliä pelatessa sillä tavalla tajua, mutta vaihtopenkillä istuessa sen meiningin ymmärtää, kun laulut alkaa soimaan. Kun Voittoon TPS -kappale, jota ei hirveästi runkosarjassa soitettu, lähti pyörimään ja yleisö lauloi mukana, niin se oli kyllä siistiä.

Jossiteltavaa ei jäänyt

Kuten Anttalainen totesi, jäi mestaruus kokematta myös viime keväänä. Finaalisarja Tapparaa vastaan oli ankaraa kamppailua, jopa jatkuvaa pystypainia, jossa ei hienouksilla juhlittu. Perusasiat ratkaisivat ja Tappara oli vain kovempi.

– Mielestäni Tappara oli sellainen kokenut ”karvapersejengi” ja heidän pakistonsa oli helkkarin kova Liigaan. He pystyivät tappamaan meidän draivimme kokonaan, eli emme päässeet viisikkona hyökkäämään, vaan se meni sellaiseksi yksin yrittämiseksi, emmekä päässeet myllyttämään pitkiä hyökkäyksiä heidän alueelleen. He pelasivat todella voittavaa jääkiekkoa.

– Ei se mitään rakettitiedettä ollut, vaan heidän pelaamisensa oli oikeastaan niin simppeliä kuin voi vain olla. Sanoisin, ettei meillä ollut oikein palaakaan.

Kun Anttalaisen kanssa tässä jutulla ollaan, niin en tietenkään voi olla kysymättä viidennen finaalin ensimmäisestä vaihdosta, jossa Joona Luoto riisti nimenomaan Anttalaiselta kiekon, karkasi läpi ja teki maalin, joka jäi lopulta historiankirjoihin mestaruuden ratkaisseena maalina.

– Menin hakemaan kiekkoa keskialueelta enkä yhtään huomannut, että Luoto oli sieltä tulossa. Hävisin suoraan sanottuna oman yksi vastaan yksi -tilanteeni ja omissa soi. Sellaista se on.

En sitä itse selostuspaikaltani livetilanteessa nähnyt, mutta myöhemmin tuli ilmi, ettei Luodon riisto mennyt aivan sääntöjen mukaisesti, vaan hänen mailansa osui Anttalaista naamaan. Kuten olen lähetyksissäkin monta kertaa sanonut, niin pelaaja on vastuussa mailastaan eikä tämänkaltaisissa tilanteissa ole mitään merkitystä onko isku kenties vahinko vai ei. Kun maila osuu lärviin, se on jäähyn paikka sata kertaa sadasta, mutta tällä kertaa jäähy jäi tuomitsematta. Tietenkin on kysyttävä miten Anttalainen tilanteen näki.

– Olisi siitä voinut ehkä jonkun jäähynkin antaa, en tiedä, mutta itse hävisin oman kamppailutilanteeni, joten siitä ei jää jossiteltavaa.

Eli se ei muuta asiaa?

– Ei muuta mihinkään. Luoto teki hienon maalin.

En voi väittää, että olisin yllättynyt Anttalaisen vastauksesta. Hän ei kiertele, ei kaartele, eikä selittele, vaan otti nytkin suoraselkäisesti vastuun omasta virheestään. Näiden vuosien aikana hän ei ole antanut syytä odottaa muunlaista vastausta.

Anttalainen myös muistuttaa tärkeästä seikasta, joka on pintapuolisesti niin itsestään selvä asia, mutta joka kaikessa yksinkertaisuudessaankin unohtuu monilta kiekkoa seuraavilta.

– Siinä oli kuitenkin 59 minuuttia peliä jäljellä, eli jos pelejä halutaan voittaa, niin pitää maalejakin tehdä, eikä se voi yhteen epäonnistumiseen silloin kaatua. Eihän jääkiekossa tule maaleja muuten, ellei joku tee virhettä.

Tämä on totta. Aivan liikaa kiinnitetään huomiota niihin yksittäisiin virheisiin, jotka sattuvat kostautumaan, kun hieman kärjistäen joka ikisessä vaihdossa sattuu asioita, joista voisi tulla ongelmia. Ehdotan Anttalaiselle, että eikö oleellisempaa ole se, millaisia virheitä tehdään?

– On ja se, että toistatko niitä vai opitko omista virheistäsi. Se on tämän lajin suola myös.

Opitko jotain erityistä omastasi?

– No kannattaa katsoa vähän ympärilleen, että mitä tapahtuu, saakeli!

Näin! Jos olisin itse saanut ennalta käsikirjoittaa Anttalaisen vastaukset, en olisi osannut hänen tarinalleen osuvampaa ja sanojansa näköisempää loppukaneettia keksiä.

Markku Silvennoinen
Kirjoittaja on Auran Aaltojen TPS-selostaja