Silvennoisen Suvivieras, osa 6: Eetu Anttila
"Nyt vain kaasu pohjaan ja kaikki peliin!"
Vaikka Eetu Anttila on ollut jo useamman vuoden ajan mukana Tepsin liigaringissä tai ainakin sen liepeillä, niin ennen kuin tapasimme, en tiennyt hänestä juuri mitään. Ainoa asia, minkä oikeastaan tiesin, oli se, että hän on hyvinkin höveli ukko.
Hän kun on, ja taatusti myös tulee olemaan, ainoa liigasopimuksella varustettu maalivahti, jolle minä olen tehnyt maalin. Tämä tapahtui muistaakseni talvella 2015 Tepsin ja Turun Sanomien ulkojäätapahtuman yhteydessä.
Teimme Turun Sanomille videota tapahtumasta ja Anttila oli muun Tepsin C-junnujoukkueen kanssa mukana menossa, joten kysyin, että josko voisin vetää hänelle parit rankkarit. Anttila oli heti messissä.
Sen enempää asiasta ei puhuttu, joten en tiennyt, että miten Anttila mahtaa tilanteen pelata. Koska lähes täydellinen puukätisyyteni oli varmasti kaikin tavoin päivänselvää, niin hän olisi voinut pistää minulle jauhot suuhun ilman minkäänlaista vaivannäköä.
Sen sijaan kun pääsin lähelle ja lähdin tekemään sitä yhtä ainoaa kikkaa, mihin käteni suunnilleen taipuvat, heittäytyi Anttila kyljelleen kuin hän yrittäisi näyttää ahkeralta, mutta samalla pitäen huolen siitä, että eteeni jäi tarpeeksi tyhjää verkkoa.
Tiedän, että hän tiesi, että minä tiesin, että me molemmat tiesimme mitä oli juuri tapahtunut. Mutta perhana, hyvältähän se kieltämättä tuntui! Semminkin kun luistimet jalassa ei plakkariini ole montaa kiekkoiluun liittyvää tähtihetkeä kertynyt.
Naurankin Anttilalle, että olen hukannut kyseisen videon jonnekin ja taannoin sitä TS:n kuvaajalta kyselin, että josko se vielä jostain löytyisi.
Mutta mennäänpä asiaan.
Kuten sarjan kolmannessa osassa kerroin, niin halusin itse myös aikoinaan maalivahdiksi ja olen elänyt vähän siinä uskossa, että kutakuinkin jokainen, joka tolppien väliin tiensä löytää, kokee siihen jotain lähes mystistä vetoa. Anttila kuitenkin osittain murtaa tätä käsitystä, kun hän kertoo miten hänen oma maalivahtipolkunsa alkoi aikanaan Naantalin VG-62:n paidassa.
– Aloitin kenttäpelaajana ja kun olin isokokoinen jo silloin, niin minulle lyötiin veskan kamat päälle ja se meni sitten niin hyvin, että ne lyötiin uudestaan päälle ja sille tielle sitten jäin. Minä vain päädyin maaliin ja jäin sinne. Ehkä ihan hyvä näin.
Vastaus on kiehtova. Olen aina ajatellut, että maalivahtina pelaaminen vaatii erityistä luonnetta ja juuri siksi se vetäisi joitain niin vahvasti luokseen. Anttila saa sen kuulostamaan siltä, kuin hän olisi saanut komennuksen maaliin, kohtauttanut olkiaan, mennyt ja tehnyt kuten sanotaan ja asiaan ei vain ole enää jonkin ajan jälkeen palattu.
No, asia tuskin on ihan niinkään, sillä kun kysyn mikä hänet tolppien välissä on pitänyt, paljastuu pinnan alta jo paljon tutumpaa veskarismiehen puhetta.
– Ehkä se on se, että maalivahtina olet isossa roolissa, sinulla on paljon vastuuta ja homma on aika pienistä asioista kiinni. Voit auttaa joukkuetta voittamaan pelin tai sitten olet se, kenen takia se hävitään. Siinä on paljon paineita ja siitä olen tykännyt.
– Vähän se on ehkä hullun hommaa.
Sen verran on pakko palata siihen, että Anttila ei hakeutunut tolppin väliin vaan päätyi sinne, että kyllä hänellä oli ehdottomasti lahjakkuutta myös kenttäpelaajaksi. Anttilalla oli nimittäin vielä C-junnunakin mitatusti joukkueensa kovin laukaus!
Anttila siirtyi Naantalista Tepsiin lopulta D-juniorina, mutta syy ei ollut ehkä se perinteisin, eli että hänen kohdallaan olisi todettu ajan olevan kypsä, vaan kyse oli ennemminkin siitä millaiset kortit käteen osuivat.
– Meidän joukkueemme hajosi, kun muutama pelaaja oli lähdössä Tepsiin. Kun kysyin vanhemmiltani, että olisiko minunkin mahdollista siirtyä, niin kotona ei aivan riemusta hypitty, kun kuskausmatka kasvoi reilusti. Pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen. Kaikki lopulta hoitui, kun siinä oli välillä isovanhemmatkin mukana ja meitä oli kuitenkin sen verran monta, että kuljimme kimppakyydillä Naantalista.
Siitä alkoi Anttilan pitkä tie entisen kommentaattorini, päättyneen kauden jälkeen Tepsin organisaatiosta pois siirtyneen Anatoli Bogdanovin kanssa. Yhteisen matkan varrella lahjakas maalivahti oppi tekemään töitä ja oivalsi myös harjoittelun merkityksen.
– Olin nuorempana vähän huono harjoittelemaan, enkä ole siitä lainkaan ylpeä. Silloin ei se harjoittelu ollut pääjuttu, vaan pelaaminen. Eikä siinäkään mitään väärää ole, mutta ”Bogun” kanssa treenattiin kovaa ja paljon. Pojasta alkoi tulla mies, alkoi tulla vähän lihasta ja urheilullisuus pikkuhiljaa löytyä.
– Minua ei lopulta meinattu ottaa B-junnuihin lainkaan syystä tai toisesta, mutta lopulta pääsin joukkueeseen ja totesin, että nyt meni hermot ja aloin laittaa itseäni kuntoon.
– Siitä lähdettiin rakentamaan ja sanotaan, että B-junnuajoista on painoa varmaan sen 10-15 kiloa pudonnut pois. Silloin en jaksanut kunnolla pelata, joten oli pakko tehdä muutos. Sen jälkeen harjoittelu on muuttunut hauskaksi, sitä tekee mielellään ja sekin jo motivoi. Aika iso käännös tuli tehtyä niinä vuosina.
Pienet portaat
Kuten Tepsin maalivahtivalmentaja Ari Moisanen sarjan edellisessä osassa kertoi, meni Anttilan viime kausi pilalle sairastelun takia. Viheliäinen mykoplasma iski ja pisti Anttilan hetkeksi täysin polvilleen.
– Kun sarja alkoi, niin pelasin muistaakseni kolme peliä siihen alkuun, joiden jälkeen oli tuplapelit TUTO:a vastaan. Pelasin myös ne ja kun seuraavaks menimme jäälle, niin oli jotenkin veto aivan poissa. Olin aivan velttona.
– Päävalmentaja Hermanni Vidman tuli kysymään, että eikö tänään kiinnosta ja sanoin vain, että en tiedä yhtään mikä on, kun ei ole lainkaan energiaa ja koko ajan on sellainen tunne, että kaadun aivan kohta.
– Soitin maalivahtivalmentaja Antti Rautiolalle, joka ei silloin ollut jäällä mukana ja hän käski ottamaan Terveystaloon yhteyttä, kun en jaksanut tehdä yhtään mitään ja oli parin päivän ajan ollut myös univaikeuksia.
– Pari viikkoa siinä otettiin kaikenmaailman kokeet ja vasta-ainetestit ja niistä selvisi, että kyseessä on mykoplasma. Sen jälkeen alkoikin huilaaminen.
Jääkiekossa usein romantisoidaan pelaajien kykyä purra hammasta ja puskea eteenpäin, vaikka pää olisi kainalossa. En voi väittää, etteikö soturhenki myös viehättäisi ja etteikö kuulemani hurjat tarinat yhtäältä nosta arvostustani kyseisiä pelaajia kohtaan, mutta toisaalta saa myös miettimään, että ovatko uhraukset sen arvoisia.
Toki Anttilan tapauksessa on kysymys aivan muusta kuin kivuliaan vamman kanssa pelaamisesta, mutta muistelemme molemmat kuulleemme tarinoita pelaajista, jotka ovat mykoplasmankin kohdalla jopa kuukausien ajan vain tsempanneet ja lyöneet päätään seinään, jolloin kierre on päässyt pahemmaksi ja näkyy jatkuvana sairasteluna.
Se, että Anttilan kanssa tässä nyt istumme ja kaikki on onneksi taaksejäänyttä elämää, on näin ulkopuolisen maallikon silmin sen ansiota, että Anttila toimi juuri toisin kuin kiekkoilussa ainakin vahvojen mielikuvien perusteella toimitaan. Hän puuttui asiaan heti, kun jokin tuntui olevan vinossa ja se kannatti. Anttila tosin myös kiittelee äitiään sekä maalivahtivalmentaja Rautiolaa, jotka molemmat kannustivat välittömästi tutkimaan asiaa.
Tämä oli tärkeää, koska mykoplasmasta toipuminen tapahtuu todella pienin askelin. Niin pienin askelin, että koko ikänsä tietyllä rytmillä eläneelle ja liikkumaan tottuneelle ihmiselle sen aiheuttama totaalinen pysähdys ei ole millään lailla helppo
– Yritin siinä jotain ohjelmaa keksiä, kun pelikaverit olivat treeneissä ja kiekon ulkopuoliset kaverit töissä, niin päivisin oli kovin vähän tekemistä, enkä saanut itseäni rasittaa fyysisesti mitenkään. Siinä päivät meni pleikkaria pelatessa ja yritin jotain järkevää edes tehdä. Se oli aika tuskaa.
– Kuukauden kuluttua yritin palata takaisin jäälle, mutta tuli taas niin iso seinä vastaan, että eikun takaisin kotiin. Sitten oli otettava lisää huilia. Jossain kohtaa sain aloittaa kävelemisen ja kun se tuntui hyvältä, niin sain hiukan hölkätä ja ihan kevyitä juttuja tehdä. Siinä meni se 3,5-4 kuukautta, kunnes pääsin takaisin jäälle ja aika nollasta silloin lähdettiin liikkeelle.
– Kun sain aloittaa kävelyn, niin otin ihan mielenkiinnosta sykevyön mukaan ja menin johonkin mäkeen, niin tuntui kuin olisin vetänyt maratonin. Välillä nukuin tunnin pätkissä ja välillä 12 tuntia putkeen. Se oli aikamoista rokkia. Se oli kova paikka henkisesti, mutta varmasti kasvattava ja opettava takaisku.
Vaikka diagnoosi selvisi nopeasti ja askelmerkit paluulle kaukaloon olivat melko lailla selvät, niin silti alun shokki ja fyysisen tolan heikkous saivat kuopan tuntumaan entistä syvemmältä. Mieliala kuitenkin nousi samoja pieniä portaita kuin fyysinen suorituskykykin.
– Muutamana aamuna, kun tuli sellainen olo, etten noustuani ylös jaksanut edes seistä, niin se sai miettimään, että mikähän nyt oikein on homman nimi. Mutta onneksi se alkoi aika pian parantua ja ajatus kirkastumaan myös. Heti kun pääsin jotain tekemään, niin se helpotti arkea.
Kun en itse ole vastaavaa kokenut, niin on vaikea kuvitellakaan kuinka helpottava se tunne mahtoikaan olla, kun Anttila pääsi palaamaan jäälle pitkän tauon jälkeen. Menohaluja riitti, mutta pienien portaiden nouseminen ei loppunut vielä siihen.
– Rautiola seurasi sykkeitä tarkkaan ja lääkäreiltä tuli käsky, että asteittain on mentävä. Pikkuhiljaa edettiin, mutta kun sanottiin, että voi vetää täysillä, niin sitten myös painettiin täysillä.
– Kyllä se toi taas hymyn huulille ja kun olen päässyt treenaamaan ja vähän irrottelemaan, niin tunnen taas eläväni!
Iso tilaisuus
os ikävästi torsoksi jäänyt viime kausi lasketaan mukaan, niin Anttila pelasi neljä kautta Tepsin A-junioreissa. Kuten todettua, hän on A:han nousemisesta lähtien ollut myös mukana liigaringissä tavalla tai toisella. Hän on ollut kakkosmaalivahtina, kun loukkaantumisia on tullut, mutta pelejä on tullut vasta yksi, eikä siitä ole suunta kuin ylöspäin. Hän nimittäin pelasi toistaiseksi ainoan pelinsä Tepsin edustuksessa viime vuoden Pitsiturnauksessa. Anttila seisoi tolppien välissä valitettavasti silloin, kun Tepsin turnaus päättyi.
– Pitsiturnauksessa pääsin pelaamaan välieräpelin ja se ei mennyt ihan nappiin, mutta kokemus oli hienoa ja paljon siitäkin pelistä tuli opittua.
Kun kerran asia on niin, ettei Anttilaa ole vielä tositoimissa nähty, niin on pakko kysyä mieheltä itseltään, että mitä on lupa odottaa nyt, kun näyttöpaikkoja on kaiken järjen mukaan tulossa?
– Koen olevani suht rauhallinen jäällä ja sen ulkopuolella, mutta jos kenttäpelaajat sähläävät edessäni, niin en pelkää avata suutani.
– Olen viimeiset pari vuotta ollut A-junnuissa myös kapteenistossa, vaikka minulla ei kirjainta ole ollutkaan. En koe olevani yksilöurheilija, vaan haluan olla osa joukkuetta ja kaikessa mukana.
Otanta on tietysti vielä pieni, mutta edellisessä osassa maalivahtivalmentaja Moisanen kertoi näkemyksensä Anttilasta, niin entäpä kolikon kääntöpuoli? Millainen valmentaja Moisanen on?
– Viime kaudella, kun ”Mose” tuli Tepsiin, niin alussa meni tietysti hetki, kun tutustuimme toisiimme, mutta pidän hänen tyylistään. Harjoituksissa ei tehdä mitään sirkustemppuja, vaan hoidetaan perusjutut niin hyvin kuin mahdollista, niin se on se koko homman pohja.
Kuten Moisasen kanssa juttelimme, niin Anttilalle on nyt tarjolla todellinen näytönpaikka. Hänen edessään siintää uran tärkein preseason. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Tepsin suunnitelmat menivät uusiksi, kun Felix Sandström saikin lopulta viime hetkellä tarjouksen Philadelphia Flyersilta ja jäi Pohjois-Amerikkaan.
– Ensin ilmoitettiin, että tulee uusi veskari ja sitten parin päivän päästä todetaan, että ei tulekaan. Sellaista vuoristorataa siinä mentiin, kun se olisi tietysti vaikuttanut omaan rooliin ja pelipaikkaan. Nyt näyttää siltä, että on hieno mahdollisuus, niin lähden sitä käyttämään.
Anttilan ura on kiistatta ainakin jonkinlaisella vedenjakajalla. Sopimus päättyy tämän kauden jälkeen. Kutsua tolppien väliin ei ole aiemmin kuulunut edustuksen puolella, eikä pitänyt välttämättä kuulua nytkään.
Kaiken viime kaudella kokemansa jälkeen Anttilalla on kuitenkin sauma rakentaa upeaa tarinaa. Ovi liigajoukkueen toiseksi maalivahdiksi on auki. Eikä kyse ole vain puheista. Tämä on se tilaisuus, mitä Anttila on kärsivällisesti odottanut ja minkä eteen hän on tehnyt töitä.
Hän sanoi aiemmin nauttivansa paineista. Nyt niitä todella on luvassa ja kaikki on itsestä kiinni. Anttila tietää tilanteen ja mielestäni hän suhtautuu tilaisuuteensa juuri kuten pitääkin.
– Nyt vain kaasu pohjaan ja kaikki peliin. Se riittää sitten, mihin riittää.
– Lähden aivan tosissani haastamaan, että ei tässä tarvitse keneltäkään anteeksi pyydellä. Ei muuta kuin kamat päälle ja maaliin!
Niinpä. Mitäpä sitä enempää lässyttämään. Homma on periaatteessa hyvin yksinkertainen. Joko koppi tarttuu tai se ei tartu. Muutaman viikon päästä näemme kuinka äijän käy.
Markku Silvennoinen
– Kirjoittaja on Radio Cityn TPS-selostaja
