Silvennoisen Suvivieras, osa 3: Jonne Tammela
Turun Palloseuran tuore sopimuspelaaja Jonne Tammela vierailee Silvennoisen Suvivieras -juttusarjan kolmannessa osassa!
Jonne Tammela on sikäli melko harvinainen liigapeluri, että hän on kotoisin jääkiekkomielessä ajateltuna hieman eksoottisemmalta paikkakunnalta, eli Ylivieskasta. 23-vuotiaan Tammelan ja hänen pikkuveljiensä Jussin (JoKP) ja Jeremin (Lukko A) lisäksi niiltä main on toki tullut yllättävänkin monta liigatason pelaajaa.
MM-hopeamitalisti Mikael Seppälä pelaa tulevalla kaudella Tapparassa ja Benjamin Korhonen puolestaan paahtaa KalPan väreissä ympäri kiekkoilevan Suomen kaukaloita. Heidän lisäkseen voisi mainita myös TUTO:sta tutun Arttu Niskakankaan, joka on jo vuosien ajan harjoittanut ammattiaan Norjassa.
No, tarkoitukseni ei ole tehdä sen suurempaa tutkielmaa Ylivieskasta, mutta koska olen itse käynyt siellä vain kerran tankkaamassa, niin pakkohan se on kysyä Tammelan luonnehdintaa kotipaikastaan.
– No, eihän se mikään iso kaupunki ole, mutta se on koti. Siellä on vieläkin kavereita ja kun olemme veljien kanssa siellä kesäisin yhdessä, niin on se ihan hauskaa siinä treenata ja tehdä muitakin juttuja. Välillä pitää käydä isommassa kaupungissa, kun muuten tulisi aika pitkäksi, mutta ihan kiva pieni kaupunki se on.
– Siellä on hyvä olla, kun pystyy hyvin treenaamaan, eikä ole liikaa porukkaa, niin pystyy hyvin autolla menemään ja liikkumaan.
Nuoresta iästään huolimatta Tammela on ehtinyt näkemään jo varsin paljon maita ja mantuja, mutta vaikka hän toteaakin, että aikookin näillä näkymin tulevaisuudessa asettua aloilleen johonkin isompaan kaupunkiin, niin kotipaikka on aina osa hänen identiteettiään.
– Niin olen aina itseäni ajatellut, että olen ylivieskalainen ja pohjoisen poika.
Jääkiekon pariin Tammela löysi isänsä innoittamana. Pasi Tammela pelasi hyökkääjänä pääasiassa alemmilla sarjatasoilla ja hänen pelejään nähtyään Jonnekin halusi kaukaloon. Tammela itse asiassa liittyi Ylivieskan Jääkarhujen joukkueeseen jo 4-vuotiaana. Kuten arvata saattaa, olivat eri ikäisten ja eri kasvuvaiheissa olevien poikien joukossa isohkoja fyysisiä eroja, mutta Tammelan into riitti. Tässä saattaa hyvinkin näkyä se, että YJK:n tavassa toimia oli kosolti viisautta mukana.
– Siellä katsottiin pelaajia iästä riippumatta, että minkä tasoinen kukin oli ja sen mukaan meitä laitettiin joukkueisiin. Eli missään ei jäänyt jalkoihin eikä toisaalta ollut liian ylivoimainen. Muistan, että se oli ainakin tarkoitus.
– Esimerkiksi kun jotkut aloittavat myöhemmällä iällä pelaamaan, niin eihän heitä voinut laitta samanikäisten kanssa, kun muut ovat pelanneet jo viisikin vuotta. Eihän siitä tulisi mitään muuta kuin huono fiilis, jonka jälkeen he eivät enää haluaisi olla mukana.
Tässä välissä intoudun kertomaan Tammelalle omasta tarinastani. Pelaamiseni päättyi jo hyvin varhain, kun muutin vajaan vuoden ajaksi Turusta Joensuuhun, jossa ohjattu toiminta jäi. Vaikka pelasin vietävän paljon ulkojäillä sekä pihoilla, niin kun yritin Turkuun paluun jälkeen palata asialle, oli minulla aivan liikaa kurottavaa. Se oli sitten siinä.
Mainitsen myös, että haaveeni oli seurata veljeni jalanjäljissä ja ryhtyä maalivahdiksi. Paljastuu, että Tammelalla oli samanlainen hinku tolppien väliin, mutta hän sai kiintiönsä täyteen lopulta jo pelkän maistiaisen jälkeen.
– Halusin aina maaliin, mutta isä ei ikinä päästänyt minua luukulle. Eräällä pelireissulla, kun äiti oli mukana, kysyin, että saisinko mennä ja hän kannusti, että mene vain. Se oli sitten 5-10 minuutin jälkeen vastustajalle 5-0. Itse en sitä muista, mutta äiti kertoi, että hän oli katsomossa takanani ja olin kääntynyt katsomaan häntä tyyliin, että ”ei enää ikinä”.
– Sen jälkeen en ole vetänyt veskarin kamoja päälle treeneissä tai peleissä. Ehkä isän olisi pitänyt päästää minut aiemmin kokeilemaan, niin ei olisi tarvinnut kuunnella sitä hokemista, että ”pääsenkö maaliin, pääsenkö maaliin”, sillä se loppui silloin kerrasta.
Liigauran erikoinen lähtölaukaus
C-juniori ikään tullessa tuli eteen tienhaara, johon jokainen pienemmän kiekkokunnan lahjakkuus joutuu. Oli otettava iso askel, jota tosin pienensi se, ettei Tammelan tarvinnut vielä itsenäistyä, vaan koko perhe päätti muuttaa Jyväskylään. Tammelan vanhemmat kokivat päätöksen järkeväksi, kun nuoremmalla veljellä Jussilla olisi joka tapauksessa ollut sama edessä parin vuoden päästä. Mutta kysymys kuuluu, että oliko hyppy Ylivieskasta Jyväskylään silti iso?
– Oli se sillä tavalla, että hyppäsin YJK/JHT C:stä suoraan JYP:n A-junnujen kesätreenirinkiin ja kyllä se yllätti miten kovaa A:ssakin jo treenataan. Olin kuitenkin 14- tai 15-vuotias. Se oli aluksi shokki. Nättisen Juliuksen kanssa oltiin siellä saman ikäluokan edustajina ja voin sanoa, että olimme aika hapoilla.
– Sitten oli tietenkin se, että asuin ensimmäistä kertaa isommassa kaupungissa, enkä heti oikein hahmottanut sitä, että siellä menee paljon enemmän aikaa matkoihin, kun on muuta liikennettä ja valoja, joita ei silloin Ylivieskassa juuri ollut. Mutta sen sitten parin kerran jälkeen oppi, että pitää lähteä hieman aikaisemmin, jos aikoo ehtiä.
Jyväskylän visiitti jäi lopulta vain vuoden mittaiseksi, sillä seuraavaksi kaudeksi Tammelat suuntasivat Kuopioon, kun Jonne siirtyi pelaamaan KalPaan. Tammela muistelee Jyväskylän vuotta lämmöllä.
– Viihdyin Jyväskylässä todella hyvin. Se oli hienoa aikaa ja siellä on vieläkin paljon kavereita. Olisin halunnut asua siellä itse kaupungin ja ihmisten takia pitempäänkin. Menin sinne 9. luokalle ja tuntui, että siinä vaiheessa on vielä helpompi saada kavereita lätkän ulkopuoleltakin. Lukiossa tuntui, että kaikilla on jo ne omat porukkansa, vaikka kyllä sieltäkin kavereita saa, mutta se on erilaista. Sitten kun lukion käyminen alkoi jäädä, niin en lopulta tuntenut Kuopiossa ketään lätkän ulkopuolelta.
Muutto Kuopioon tapahtui Tammelan mukaan vain ja ainoastaan lätkän ehdoilla. JYP eli vielä suuruuden vuosiaan, joten liigapaikan saavuttaminen KalPassa tuntui Tammelasta mahdollisemmalta ajatukselta. Historia osoittaa, ettei hän todellakaan ollut väärässä. JYP:n omillakin junnuilla oli tunnetusti noina aikoina hankaluuksia mahtua Liigaan ja moni joutui etsimään kiertotien kirkkaampiin valoihin.
Jääkiekon ehdoilla tehty muutto todella tarkoitti sitä myös sillä tasolla, että nuoren pojan oli tehtävä valintoja mihin panostaa. Tammelan tapauksessa tasapainottelu tuli päätökseensä siten, että lukio sai jäädä.
– Ensimmäisen vuoden siinä vielä kipristelin ja yritin käydä miten vain pystyin. Se oli A-junnuna vielä helpompaa, mutta opiskelumotivaatio ei ollut niin korkealla, eikä niin tärkeää kuin mitä jääkiekko oli. Sitten toisella kaudella, kun pääsin Liigan mukaan, niin ei ollut enää mitään palaa jatkaa. Se oli lukion toinen vuosi ja olin käynyt todella vähän kursseja.
– Meillä oli treenit aamuyhdeksästä puolille päivin ja siitä, kun meni kouluun niille viimeisille tunneille, niin ei siitä tullut oikein mitään. Olisi pitänyt niin paljon itsenäisesti opiskella ja kun olin mielestäni aina hyvä oppimaan nimenomaan tunneilla, niin sen ikäisenä se kaikki tuli vain liian raskaaksi.
– Sanoin vanhemmilleni, että jos haluatte minun pelaavan lätkää, niin pelaan lätkää, mutta en pysty lukiota samalla käymään. Että se on jompikumpi, enkä minä mielelläni sitä lukiovaihtoehtoa valitsisi. He eivät siihen sen enempää sanoneet.
– Se olisi ollut eri asia, jos olisin pelannut A-junnuissa vaikka kolme vuotta. Siinä rytmissä se olisi onnistunut helpommin, kun aamutreenejä oli vähemmän, mutta Liigassa siitä tuli vain riesa. Aloin saada myös huonoja numeroita, vaikka olin ollut yläasteella hyvä koulussa. Ei vain aika riittänyt ja sitten, kun tunneilla kävin, niin tuntui, etten tiennyt mistään mitään. Siinä se motivaatio meni.
Kun otetaan huomioon, kuinka lyhyt keskimääräinen kiekkoura on ja kuinka lopulta vain harva pelaaja tekee sellaista tiliä, jolla saa edes jonkinasteista taloudellista riippumattomuutta, niin tälläiset tarinat hieman hirvittävät.
Toisaalta ymmärrän ajatuksen oikein hyvin. Koulua voi käydä myöhemminkin, mutta pelaajalla on vain yksi aikaikkuna, jonka aikana pitäisi pystyä ulosmittaamaan aivan kaikki mitä urheilullisessa mielessä on mahdollista.
Tammelan kohdalla voidaan todeta, että all in –asenne on toistaiseksi kantanut hedelmää, mutta asia ei ole missään nimessä helppo ja ongelmaton, koska niin moni ei kuitenkaan pääse edes lähelle samaa tilannetta, jossa Tammela on, joten jokaisen pelaajan ja perheen on mielestäni puntaroitava nämä asiat tarkkaan.
Tammelan siirto Kuopioon poiki hedelmää jo toisella kaudella, kun hän sai vyölleen ensimmäiset liigapelinsä. Ensimmäinen ottelu tuli kuitenkin täysin puskista ja itse otteluun pääseminen oli omanlaisensa operaatio monellakin eri tasolla.
– Olin 17-vuotias ja silloisen tyttöystäväni luona. Minulla piti olla seuraavana päivänä vapaata, olin illalla sinne mennyt ja sitten aamulla heräsin, kun puhelin soi. Puhelu tuli vieraasta numerosta ja katsoin vähän tyttöystävääni, että pitäisikö vastata vai ei. Hän sanoi, että vastaa vain ja siellä sitten olikin Kapasen Kimmo, joka kertoi, että liigajoukkue on Espoossa, Kapasen Kasperilla on mennyt sormi ja minun pitäisi pelata hänen tilallaan. Hän sanoi, että nyt pitäisi ensin käydä hallilla vetämässä pienet jäät ja sen jälkeen lähtisimme lentokentälle, josta lentäisimme Helsinki-Vantaalle ja sieltä sitten taksilla suoraan hallilla.
– Totesin vain, että selvä homma. Tyttöystäväni oli juuri saanut kortin, mutta perheen molemmat henkilöautot olivat hänen vanhempiensa käytössä, joten ainoa vaihtoehto oli sellainen vanha paku, jota hän ei ollut ikinä ajanut. Niin vain hän sitten lähti sillä heittämään minua 20 kilometrin päähän Kuopioon.
– Hallilla Kapasen Sami, joka valmensi silloin KalPan A:ta, veti minulle treenit. Sen jälkeen menin kotiin hakemaan kamat ja yritin jotain syödä, kunnes menimme Kimmon kanssa kentälle. Pääsin perille juuri ennen kuin muu joukkue saapui. Ehdin siinä leivän tehdä ja istahtaa.
– Peli meni kyllä ihan hyvin. Meinasin tehdä maalin heti ensimmäiseen vaihtoon. Kyllä se vähän jännitti, mutta jotenki tuntui, ettei sitä ehtinyt liikoja jännittämään, kun se tuli niin yllättäen ja oli niin paljon muuta hässäkkää. Se oli kyllä erikoinen homma.
Epätietoisuus taakkana
Seuraavan kauden lopulla Tammela pääsi täyttämään pikkupojan unelman ja sutaisi nimensä Tampa Bay Lightningin tarjoamaan NHL-sopimukseen. Kaikki ei kuitenkaan ollut täysin kunnossa. Sitkeät polvivaivat alkoivat hankaloittaa ikävästi ja alati syvenevästi Tammelan arkea. Silloin syksyllä 2016 kellään ei ollut vielä aavistustakaan, että kuinka pahasti asiat todella olivat ja tulisivat olemaan.
– Polvet vaivasivat hieman jo KalPan viimeisellä kaudella läpi kauden, mutta pystyin pelaamaan, eivätkä ne haitanneet. Purin myös hammasta ja ajattelin, että ei tämä nyt ole niin paha. Sitten vaivat alkovat vain pahentua ja pahentua, eikä siihen auttanut oikein enää mikään.
– Tein NHL-sopimuksen keväällä heti, kun A-junnujen pudotuspelit olivat päättyneet ja silloin kaikki oli vielä ihan ok. Sen jälkeen ne menivät huonompaan suuntaan. Polvet olivat todella arat ja tulehtuneet. Kyykkyyn ei ollut mitään asiaa, juoksemisesta ei tullut mitään, hyppimiseen ei ollut mitään palaa ja portaiden käveleminen alaspäin sattui. Eli en pystynyt tekemään oikein mitään.
– Syksyllä menin harjoitusleirille ja sanoin, etten tiedä mikä näissä minun jaloissani oikein on, mutta en pysty millään menemään jäälle. Niitä kuvattiin moneen kertaan, mutta tämä näkyi huonosti magneettikuvissa. Olisi pitänyt vaan aiemmin tähystää ne jalat.
– Patellajänteet olivat niin tulehtuneet, että se meni krooniseksi ja jänteet menivät osittain kuolioon, eli ne kuolleet osat jouduttiin poistamaan. Leikkauksen tehnyt lääkäri sanoi jälkeenpäin, että onneksi operaatio tehtiin silloin kuin tehtiin, koska jänteet olivat kuulemma paljon pahemmassa kunnossa kuin miltä ne kuvissa näyttivät. Eli jos se olisi mennyt vielä pidemmälle, niin en tiedä olisiko siellä ollut enää mitään mitä leikata pois.
Kun Tammelan tarinaa kuuntelee, niin en voi kuin olla iloinen, että asiat saivat parempia käänteitä ja että ylipäätään istumme tässä juttelemassa. Tammelan läpikäymä kurimus vei jopa lopettamisen partaalle.
– Mieli oli aika synkkä sen pari vuotta, mutta nyt on taas hyvä, kun olen päässyt pelaamaan ja jalat kestää. Sehän siinä mietitytti myös, että tulevatko ne jalat enää kuntoon. Siinä nimittäin meni todella pitkään, ennen kuin kuntoutus toimi. Kun olin terve ja pystyin pelaamaan, niin muu kunto oli todella huono, kun olin ollut niin pitkään poissa, etten jaksanut kentällä yhtään.
– Se oli raskas setti, mutta siitäkin selvittiin. Toivottavasti ei tuollaista tarvitse enää käydä läpi ja toivottavasti ei tarvitse kenenkään muunkaan. Se oli kyllä…huh huh…en oikein edes tiedä miten sitä kuvailisi, mutta aivan helvetin raskasta se oli.
– Siinä oli vielä sekin, että olin juuri muuttanut Jenkkeihin ja asuin ensimmäistä kertaa yksin. Olisinko ollut vielä 18-vuotias ja lähdin toiselle puolen maapalloa, etkä pääse sieltä kotiin, kun sinulla on sellainen tilanne päällä, että se ainoa asia miksi siellä olet, et pysty sitä tekemään. Olet siellä vaan ja mietit, että mitä helvettiä tässä pitäisi tehdä?
– Se epätietoisuus oli varmasti kaikista pahinta, kun ei tiedetty mistä on kysymys. Kun kuvat eivät kertoneet koko totuutta, niin kaikki olivat sitä mieltä, että sillä tulehduksella pitäisi pystyä pelaamaan. He eivät varmastikaan ymmärtäneet kuinka kipeät polveni oikeasti olivat. Sanoin, että jos tämä näin menee, niin en minä pysty näillä jaloilla pelaamaan, että sitten joudun lopettamaan. Että tässä on pakko olla jotain muutakin.
Helpotus lopulta siis löytyi, mutta sekin tapahtui oikeastaan vahingossa, kun seura antoi hänelle hieman hermolomaa ja Tammela päätti kääntää vielä yhden kotimaisenkin kortin.
– Olin OHL:ssä alkukauden ja pelasin kaksi peliä. Ensimmäinen meni ihan ok ja toinen jäi kesken yhden erän jälkeen enkä pystynyt jäällä harjoittelemaan ollenkaan. Sen jälkeen minulle sanottiin, että saan mennä jouluksi Suomeen, kun syksy on ollut niin raskas. Että tulisin sitten uudella innolla takaisin.
– Heti, kun kone laskeutui Helsinki-Vantaalle, niin menin siitä suoraan magneettikuviin, jotka otti Jokereiden lääkäri Jammu Öunap. Hän ilmoitti, että polvet pitää leikata. Ei muuta kuin soittoa agentille ja Tampaan. He pyysivät kuvat omien lääkäriensä katsottavaksi ja hekin puolsivat leikkausta. Siinä oli joku sellainen, että aikaa piti kulua ja sen piti mennä tarpeeksi pahaksi ennen kuin syy näkyi kuvissa.
– Kun kuulin, että pääsen leikkaukseen, niin minulle tuli todella hyvä mieli, kun viimeinkin päästiin tekemään asialle jotain.
Helpottava uutinen diagnoosista ja hoitomuodosta olivat iso askel, mutta todellinen työ alkoi vasta operaation jälkeen ja sarkaa oli ehtinyt kertyä kynnettäväksi.
– Aika kantikastahan se meno oli aluksi. Kaikki paikat olivat tosi jäykkiä ja tarvitset luisteluun kuitenkin niin paljon voimaa sekä räjähtävyyttä, niin kun tuntui, että jaloista olivat kaikki lihakset lähteneet, niin se oli todella hankalaa. Tuntui, kuin minut olisi pultattu jäähän kiinni tai että olisin ollut kuin tervassa.
– Siitä se pikkuhiljaa lähti, mutta jokainen varmasti ymmärtää, ettei se ihan hetkessä tapahtunut, kun jouduin käytännössä ihan nollista taas aloittamaan.
Kova työ on kantanut hedelmää, sillä nyt kun muistelen liigauran ensiaskeleita ottanutta Tammelaa ja vertaan niitä muistikuvia nykypäivään, niin tunnistan Tammelan yhä samaksi pelaajaksi. Liukas luistelija, taitava ja arvaamaton vastustajan kannalta. Rohkea. Tällaisena pelaajana minä olen oppinut Tammelan tuntemaan.
– Olen aina ajatellut niin, että haluan olla pelaaja, joka erottuu ja näkyy kentällä. Uskon, että se auttaa pelaajaa, kun ei ole aina siellä varjojen mailla. Minulla on myös ominaisuudet siihen, että pystyn tekemään asioita, niin niitä sitten pitää vain tehdä.
– Olen aina ollut omasta mielestäni ollut aina pelirohkea pelaaja. Etenkin ennen loukkaantumisiani se oli todella hyvällä tasolla ja sain sen takaisin vasta jenkeissä viimeisellä kaudella, kun pelasin East Coast Hockey Leaguessa.
Vaikka ECHL:llä on maine joukkotappeluiden luvattuna liigana ja sen tasoa vähätellään, niin Tammelalle Orlando Solar Bears oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi. Paikka ja aika olivat oikeat ja niin oli myös valmentaja. Entinen ykköskierroksen varaus ja NHL-pakki Drake Berehowsky näki, että hänen suojattinsa itseluottamus oli kuralla, mutta taidot eivät olleet kadonneet mihinkään. Hän veti aivan oikeista naruista ja kannusti Tammelaa olemaan se pelaaja, joka hän oli aina ollut.
– Sain pelata niin paljon kuin halusin ja valmentaja vain sanoi, että yritä vain pelata niin hyvin kuin osaat. Kehityin niiden kuukausien aikana paljon.
Uusi alku
ECHL-pestinsä jälkeen Tammela pakkasi matkalaukkunsa ja siirtyi Lukkoon. Oli uusien tuulien aika.
– Minulla olisi ollut vielä vuosi sopimusta jäljellä Tampan kanssa, mutta päätimme purkaa sen. En saanut peliaikaa AHL:ssäkään, joten alkoi tuntua, että mahdollisuuteni siellä oli jo menneet, niin en halunnut istua vuotta turhaan penkillä. Toki en tiedä miten olisi asiat menneet, jos olisin jäänyt, mutta tuntui hyvältä ratkaisulta palata Suomeen hakemaan uutta starttia.
Tammela paiskoi kahdella Lukon kaudella yhteensä 30 maalia, mikä on erityisen kova lukema, kun ottaa huomioon, ettei Tammela pelannut kummallakaan kaudella kärkiketjun minuutteja. Lukko oli kuitenkin joukkueena nappivalinta, sillä Tammela pääsi, kuten hyvin tiedämme, maistamaan mestaruushuumaa viime keväänä.
– En ollut vielä voittanut mitään isompaa ja nyt tuli ensimmäinen mestaruus. Siitä tuli sellainen fiilis, että haluan voittaa heti seuraavana vuonna uudestaan ja voittaa joka vuosi! Olen nähnyt, kun kaverit ovat voittaneet ja totta kai olen heidän puolestaan iloinen, mutta vaikka olenkin vasta 23-vuotias, niin kyllä sitä on odottanut, että pääsisi kultamitalista pelaamaan ja nyt kun pääsi niin olihan se hienoa. Eikä se nälkä lopu siihen, kun voittaa, vaan se vain kasvaa siitä.
– Pitää vaan aina muistaa, että se ei tule helpolla. Mekin teimme valtavasti töitä lähes kahden vuoden ajan, kun toissa kauden playoffit jäi välistä. Paljon palaveerattiin ja treenattiin, että olisimme kunnossa, kun se mahdollisuus tulee. Että kai se kuuluisa arki on siinä se iso juttu.
– Sitten kun voittaa, niin ymmärtää, että miksi tätä lajia tulee pelattua. Sitä myös puhuimme niiden pelaajien kesken, jotka eivät olleet seuratasolla vielä mitään voittaneet. Sebastian Repo sitä paljon meille puhui, kun hän oli aiemmin Tapparassa ollut sekä voittamassa että häviämässä finaaleja, että ”uskokaa minua, se on niin hienoa”. Ei hän siinä valehdellut.
Kun pöydässä vastapäätä istuu mies, joka oli kevään huipennuksessa toisella puolen aitaa ja kun historia tunnetusti kirjoitetaan voittajan näkökulmasta, niin en malta olla avaamatta keskustelua finaalisarjan käänteistä.
Tammelan mukaan Lukko ei päässyt missään nimessä helpolla sitkeää Tepsiä vastaan. Pelit piti edelleen voittaa vaikka kaikki petasivat mestaruutta heille. Tästä olemme ehdottomasti samaa mieltä, mutta entäpä sarjan isoimmat käännekohdat?
Mielestäni ensimäinen niistä oli Eetu Koivistoisen tekemä avausmaali toisessa Rauman pelissä. Sen jälkeen Lukko ei ollut enää kertaakaan sarjassa edes tappioasemassa.
– Niin, siinä sen pelin alussa oli vieläkin sellainen maku, että yhä vain katselimme ja odottelimme. Kun Koivistoinen sai sen maalin, niin homma vapautui, että kyllä me pärjäämme.
TPS:n kannalta kohtalokkaaksi käänteeksi jäi Pavol Skalickyn tekemä maali neljännessä pelissä, mutta sitä ennen Tepsi oli saanut hengen päälle ja lyhyeen aikaan tapahtui paljon niitä kuuluisia henkimaailman asioita. Ennen kuin hän siitä mainitsee, niin enpä muistanutkaan, että Tammellallakin oli paikka iskeä viimeinen sinetti.
– Se oli aika klassinen tapaus. Jotenkin vain oli sellainen fiilis, että ei nyt päästetä irti ja varmasti kaikilla oli sama tunne, mutta kun se momentum karkaa, niin sitä on vaikea saada heti takaisin. Siinä menee helposti se 4-5 minuuttia, mikä on lätkässä pitkä aika.
– Tuli Tepsin ensimmäinen maali ja sitten pian tuli toinen maali. Sitten siinä mietti vain, että miten tässä nyt näin kävi? Ensimmäinen erä oli meiltä hyvä ja sitten peli on yhtäkkiä 2-2. Sitten ajateltiin vain, että ei tässä muu auta kuin pelata. Että peli lähti ikään kuin nollista taas liikkeeelle.
– Se ei ollut heti seuraava vaihto, koska meidän kenttä meni jäälle heti Tepsin tasoituksen jälkeen, mutta pari vaihtoa siitä eteenpäin ja Skalicky teki maalin. Siitä saimme hengen päälle ja sitten pääsin itse läpiajoon.
– Kelasin sitä vielä pelin jälkeenkin, kun juhlat olivat vähän rauhoittuneet, että kyllä sellaisista paikoista pitäis maali tehdä. Kyllä minä sen mielestäni ihan hyvin vein, mutta Karri Rämö otti vaan hyvän torjunnan ja nosti patjaansa juuri siten, että kiekko osui siihen.
– Heti, kun kiekko meni siitä kulmaan, niin en sitä ulkoisesti näyttänyt, mutta mielessä pyöri, että ”ei perse!” Hetkeä myöhemmin, kun Koivistoinen teki maalin, niin menin hänen luokseen ja sanoin, että ”luojan kiitos, että teit”, kun olisi jäänyt niin paljon harmittamaan se vaihto.
– Ei siitä mitenkään niin varma fiilis vielä tullut, mutta luottoa oli, että olimme yhden kahden maalin johdon jo hukanneet, niin toista kertaa emme sitä tee. Mutta se kolmas erä sitten kesti pitkään! Tuntui, että se meni niin hitaasti, vaikka ei siinä tainnut edes pelikatkoja olla, mutta silti se tuntui vain kestävän niin helvetin kauan. Koko ajan vain katsoin kelloa ja mietin, että miten sitä aikaa on vieläkin niin paljon.
Helpottava summeri lopulta soi ja Lukko aloitti ensimmäiset mestaruuskarkelonsa sitten vuoden 1963. Tammela pääsi juhlimaan Suomen mestaruutta jäällä, josta oli tuleva hänen uusi kotiareenansa, sillä taskussa oli kaksivuotinen sopimus Tepsiin, jonka riveissä Tammela tavoittelee kärkiketjun ruutua.
– En saanut Raumalta sitä roolia, mitä lähdin hakemaan ja nyt koin, että TPS on minulle varmasti hyvä ratkaisu, kun Ahokkaan Jussi tulee valmentajaksi, viime kausi meni hienosti ja täällä on tehty asioita oikein. Että jos vielä pystyisin ottamaan nyt sen yhden askeleen kohti niitä kirkkaampia valoja. Totta kai haluamme pärjätä joukkueena, voittaa ja mennä pelaajina eteenpäin, mutta omana tavoitteenani on pelata vielä joskus Liigaakin isommassa sarjassa.
Tämä jälleen heijastelee TPS:n uutta seuraidentiteettiä ja filosofiaa, jolla joukkuetta rakennetaan. Heitän Tammelalle kokevani, että Tepsissä uskotaan yksilöiden halun kehittyä ajavan kaikkia eteenpäin, jolloin siitä tulee myös koko joukkueen yhteinen juttu.
– Kyllä. Ja sitten se myös, että on iso juttu, että joukkue myös pärjää, koska silloin yksilöt pääsevät paremmin esille. Se on kaikille hienoa! Seuralle, faneille ja pelaajille, joita pääsee aina kuitenkin enemmän eteenpäin voittavasta joukkueesta toisin kuin häviävästä joukkueesta, jossa yksi tai kaksi pelaajaa tekee kovat tehot.
Kun tapaamme Tammelan kanssa, ei hän vielä ole päässyt kunnolla työn touhuun, mutta tietysti on kysyttävä hänen näkemystään uudesta työmaasta ja siitä, että mitä voittaminen vaatii?
– Olen aivan satavarma, että meillä tulee olemaan hyvä jengi, joka pystyy ihan mihin vain. Mutta pitää muistaa, että se työ täytyy tehdä aina uudestaan. Mitään ei tapahdu itsestään, eikä se, että viime kaudella meni hyvin, tarkoita automaattisesti sitä, että nyt menisi myös hyvin, vaan pitää tehdä se sama työ ja ne samat asiat. Ei menestystä muuten tule.
Markku Silvennoinen
– Kirjoittaja on Radio Cityn TPS-selostaja
