Silvennoisen Suvivieraana Topias Haapanen!
Vaikka asia ei varmastikaan ole lähetyksiämme kuunnelleille mikään uutinen, niin haluan sanoa sen tässäkin yhteydessä ja heti kättelyssä, että Topias Haapanen on mielestäni jopa rikollisen aliarvostettu pelaaja yleisön keskuudessa. Hänestä on Tepsissä muovautunut tärkeiden hetkien luottomies, joka on aina valmis lyömään kaiken likoon voittamisen eteen. Ilman Haapasen kaltaisia pelaajia ei mikään voittava joukkue olisi sitä.
Tapasimme ensimmäistä kertaa tätä sarjaa tehdessä kaksi vuotta sitten. Nyt Haapasen ensimmäinen TPS-sopimus on takana päin ja edessä on toisen kaksivuotisen sopimuskauden lähtöviiva, joten heti kärkeen kiinnostaa kuulla, että miten Haapanen kiteyttäisi ensimmäisen kahden kauden antia?
– Ehkä se oli kuitenkin vähän erilainen jakso, mitä Porista lähtiessäni ajattelin, mutta ehdottoman positiivinen. Kaksi hopeamitalia on kova saavutus ja sen lisäksi on tullut ikää, elämänkokemusta sekä ystäviä. Turusta on tullut minulle myös tärkeä kaupunki. Innolla odotan seuraavaa kahta vuotta.
Mikä se ero oli odotusten ja todellisuuden välillä?
– Silloin, kun Ilveksestä lähdin, minulla ei ollut roolia missä pelata ja Porissa sitten kuitenkin tuli tehopisteitä ihan hyvin, niin ajattelin, että pääsisin jatkamaan sitä täällä. En vaan saanut tulosta aikaan, joten rooli muokkautui sen mukaisesti vähän puolustavammaksi. En jäänyt sitä kuitenkaan sen enempää harmittelemaan, vaan otin siitä roolista koppia ja siinä on nyt pari vuotta menty. Se on ollut yllättävänkin kivaa.
Kahden viime kauden aikana on ollut muuttuviakin elementtejä, mutta yhteen asiaan on voinut luottaa satavarmasti. Jos molemmat ovat olleet terveinä, niin kaksi hyökkääjää, jotka hyppäävät ensimmäisinä jäälle, kun Tepsi puolustaa johtoa ratkaisuhetkillä, ovat olleet säännönmukaisesti Haapanen ja Juhani Jasu, eikä tämä ole mikään vahinko. Se on mitä suurin luottamuksenosoitus valmennukselta pelaajalle.
– Se on ihan mahtavaa päästä puolustamaan johtoa ja olla kentällä, kun summeri soi. Siitä on tullut minulle todella tärkeä juttu ja aion pitää siitä kiinni.
Jos Haapanen on muovannut itselleen ruudun puolustustöiden erikoismiehenä, niin toinen puoli kolikosta on se himmeämpi puoli, eli tuloksenteon tuska on ollut sietämätön Haapasen kohdalla kahden viime kauden aikana. Tehottomuus on välillä saanut tragikoomisiakin piirteitä, vaikka hänellä periaatteessa on kaikki palikat olemassa siihen, että tulosta voisi tulla. Hän liikkuu hyvin, hänellä on taitoa, hänellä on pelisilmää, mutta jostain syystä kierre on pysynyt negatiivisena. Sen on oltava turhauttavaa.
– Kun olen pelipaikaltani hyökkääjä, niin vähän pitäisi onnistua sinnekin päähän, mutta ehkä olen lähtenyt turhan suurin odotuksin molempiin kausiin ja odottanut, että jotain vain tapahtuisi, että tulisi onnistumisia. Kyllä tässä pitää lähteä nöyrästi pienin askelin seuraavaan kauteen hyökkäyspään suhteen, mutta kova luotto minulla edelleen on, että tulosta alkaa sieltä tulla. Ei se vaadi kuin sen yhden hyvän pelin tai yhden hyvän onnistumisen hyökkäyspäässä, niin koko peli muuttaa henkilökohtaisella tasolla luonnettaan. Se on ihan uskomatonta, miten ensimmäisessä erässä tullut onnistuminen kantaa ja kaksi seuraavaa erää menevät sen jälkeen todella nätisti hyökkäyspäänkin suhteen.
Jos jatketaan kolikkovertauksella, niin Haapasen mielestä kolikon puolet eivät ole sikäli yhteydessä, että ne ruokkisivat toisiaan, vaan pelin sisällä tapahtuvat onnistumiset satavat vuorollaan aivan omiin laareihinsa.
– Hyökkäyspään onnistumiset ruokkivat ehkä enemmän kiekollista peliä. Sitten taas jos tulee puolustuspäässä onnistuminen, niin tuntuu, että jokainen laukaus jää blokkiin kuten kuuluukin, kaikki viivat voitetaan ja niin edelleen. Minulla se menee niin, että jos puolustuspäässä onnistuu, niin sen jälkeen ajattelee, että jatketaan tällä ja hoidetaan tämä kunnolla, niin ehkä unohtuu vähän se hyökkäyspeli.
Tässä kohtaa mieleeni tulee se, mitä Otto Nieminen aikanaan kertoi syyksi sille, miksi kaudella 2018-2019 hän yhtäkkiä alkoikin saada tulosta aikaan. Hän kertoi tuota kautta edeltävänä kesänä pohtineensa, että jos hän tekee kaiken samalla tavalla kuin aina ennenkin, niin edessä on jälleen aivan samanlainen kausi. Tämän yksinkertaiselta kuulostavan, mutta silti nerokkaan ajatuksen kautta hän alkoi kategorisesti kyseenalaistamaan kaiken mitä hän teki ja tulokset puhuivat puolestaan.
Tulee siis mieleen kysyä, että onko Haapasella ollut samansuuntaisia ajatuksia siitä, että hän pistäisi vastaavalla tavalla koko palapelinsä uusiksi?
– Kyllä minä pyrin siihen, etten ajautuisi taas siihen samaan tilanteeseen. Täytyy heti alusta alkaen käynnistää yhteistyö Kari Kalton kanssa, painaa hommia hyökkäyspään juttujen suhteen, katsoa vielä enemmän videoita ja keskittyä harjoituksissa enemmän maalintekoon. Vaikka muuten treeneissä ei kulkisi tai olisi huono päivä, niin aina maalipaikan tullen teen sen maalin. Siihen minä uskon. En siihen, että lähtisin muuttamaan kaikkea. Silloin minulla hajoaisi paketti aivan täysin.
– Toinen osa on varusteet. Ehkä aloin liikaakin kikkailemaan niiden kanssa sen ensimmäisen kauden jälkeen, että vaihdetaan ihan kaikki ja aivan toisenlaiseen. Nyt päätin, että palaan sellaiseen vanhaan ja tavalliseen, millä varmasti moni muukin pelaa. Ei minulla tarvitse olla se kaikista erikoisin lapa tai erikoisimmat jutut, vaan keskityn johonkin aivan muuhun.
KOLIKON MOLEMMAT PUOLET KIILTÄVIKSI
Ehkä ero esimerkkinä mainittuun Niemiseen tuleekin juuri siinä, että tuolloin Nieminen vielä etsi paikkaansa liigakartalla eikä ollut löytänyt vakioroolia, kun taas Haapasella on valmis perusta miltä ponnistaa. Eli Haapasen kohdalla kyse on siis roolin kasvattamisesta ja yksityiskohtien kuntoon laittamisesta?
– Kyllä, kyllä. Puolustuspää on kunnossa ja nyt kun alkaa toinen kausi saman valmentajan kanssa, niin sekin helpottaa osaltaan, kun tietää millainen hän on, miten vastuuta voi saada ja miten voi olla sen arvoinen. Tunnen myös enemmän joukkuekavereita ja varusteet ovat kunnossa, niin eiköhän sitä kautta tässä rakentamaan lähdetä.
Toivon aina, että joka ikinen pelaaja onnistuisi realisoimaan potentiaalinsa ja kasvamaan parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestään, mutta Haapasenkaan tilanne ei ole se kaikkein helpoin. Hän on jo onnistunut luomaan itselleen roolin, jossa hän on joukkueelle äärimmäisen tärkeä. Hän haluaa enemmän, mutta jos peli ei kehitykään, eikä rooli kasvakaan, niin tuloksen tekemisestä ei saa ottaa painetta, eikä hän voi unohtaa sitä mitä hän on jo tehnyt hyvin, sillä se olisi vain erinomainen tapa pelata itsensä ulos kokoonpanosta.
– Valmennus on sitä sanonut, että jos tässä alkaisi liisimään puolustuspelistä, eli alkaisi vähän varastamaan niissä tilanteissa, niin sitten ollaan taas tyhjän päällä. Silloin ei toimi enää se puolustuspääkään. Jos siitä alkaa varastamaan ja alkaa tulla maaleja omiin ihan vain sen takia, että saisi jonkun maalipaikan, niin se ei ole kestävä ratkaisu. Siihen täytyy vain uskoa ja luottaa, että pienin askelin löytyy se toivottu tulos.
Näinhän sen on mentävä. Kolikolla on kaksi puolta ja jos Haapasen tavoitteet täyttyvät, niin kolikko kiiltää silloin molemmilta puolilta, mutta klaavapuolta ei voi kiillottaa kruunan kustannuksella. Tämä toki on linjassa parin viime kautena nähdyn uuden TPS-identiteetin kanssa. Tulokseen ei ole oikotietä, vaan se saavutetaan nöyrän ja raa’an työn kautta.
– Kyllähän me olimme viime kaudella varmaan vähiten maaleja tehnyt joukkue, että ei varmaan monella muullakaan ole ollut helppoa tuloksen tekemisen kanssa, mutta tuntuu, että minun kohdallani siitä on tehty iso peikko. Jos sen saisi nyt taka-alalle, että saisi heti alkuun pari onnistumista, niin sitten saisin rauhassa painaa hommia. Jos niitä tulisi sellaiseen tasaiseen tahtiin, niin sehän olisi kaikista hienointa.
Niin, onko siitä tullut sinulle jonkin näköinen peikko?
– No kyllä se kieltämättä kasvaa kauden edetessä, jos onnistumisia ei tule. Sitä ajattelee, että ”teenkö minä tästäkään?”. Se ajatus ehtii olla tekopaikassa sen puoli sekuntia päässä ja sitten se menee plöröksi. Tai jos alkaa liikaa puristamaan, niin sitten tietää ajattelevansa aivan vääriä asioita. Kyllä se tietyllä tasolla on haastavaa, mutta ei se kuitenkaan ole liikaa vaikuttanut puolustuspeliin tai siihen, että hoitaisin jonkun homman huonosti, vaan ehkä se on vain se viimeinen silaus, mikä vielä puuttuu.
Tämä on ehdottomasti yksi asia, jota Haapasessa ihailen. Hänellä on ollut niin järjetön määrä epäonnea, että vähemmästäkin sitä ihminen turhautuisi ja sisäinen palapeli lentäisi seinään, mutta kaikesta huolimatta hän on nimenomaan painanut nöyrästi töitä joukkueen eteen tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka tunteet ovat aivan taatusti olleet asian suhteen useampaan kertaan pinnassa. Silti hän ei ole sitä näyttänyt ulospäin, vaikka periaatteessa siihen olisi olemassa aivan kaikki inhimilliset perusteet.
– Sen verran olen kasvanut tässä, että tiedän ettei se ole pitkä tie. Se myös näyttää aika tyhmältä.Kun viime kaudella Markus Nurmikin pari kertaa löi mailaa pleksiin kesken vaihdon, niin ei se oikein ole minun juttuni. Enää. Joskus nuorempana se oli sitä kyllä, mutta ei enää.
Tämä on hauska kuulla, sillä mitä näiden liigavuosien aikana olen oppinut Haapasta tuntemaan, niin häntä on aika lailla mahdotonta ajatella minään kiukuttelijana.
– Joo, kyllä pienempänä varusteet saivat kyytiä, jos onnistumisia ei tullut, mutta nykyään arvostan sen verran myös vanhempia pelaajia, että eivät hekään sitä hyvällä katsele, jos kentällä joku kiukuttelee. On parempi näyttää itsekin esimerkkiä ja sitä itse asiassa haluan nyt tulevalla kaudella näyttää. Haluan olla yksi joukkueen johtavista pelaajista kopissa, kopin ulkopuolella ja kentällä.
KYNNYSTEN YLI
Kun kuuntelen Haapasen puheita, palaan mielessäni kahden vuoden taakse, jolloin tapasimme ensimmäistä kertaa ja havahdun siihen, että kuinka paljon hän tosiaan onkaan kasvanut tänä aikana. Eikä hän toki vieläkään ole iällä pilattu. Hän täytti viime kauden lopulla 24 vuotta, mutta on selvää, että kaksi vuotta sitten Turkuun muuttaneesta pojasta on kasvanut mies.
Toisaalta tämän sanottuani on lisättävä, että onhan Haapanen aika lailla alusta lähtien näyttänyt esimerkkiä muille juuri joukkuepelaamisensa kautta. Haapanen on tehnyt niitä kuuluisia pieniä, voittavia asioita ja on ollut valmis laittamaan itsensä likoon joukkueen puolesta.
Tästä konkreettisin esimerkki nähtiin joulukuun toisena päivänä, kun TPS kohtasi kotonaan Kärpät. Olen aina ihaillut niitä pelaajia, jotka menevät siekailematta kiekon tielle. Ihailen heitä, mutta samalla pelkään heidän puolestaan, että mitä josjotain meneekin vikaan ja sattuukin pahasti. Oli ehdottomasti yksi kauden pelottavimpia hetkiä nähdä Haapanen makaamassa jäällä, kun kiekko tuli suoraan naamaan ja lujaa.
– Se oli ollut minulle alusta alkaen vaikea peli ja siten toisessa erässä tuli maali omiin ollessamme alivoimalla, kun kiekko meni minun blokistani ohi ja olisiko kolmannen erän alussakin tullut vielä tasakentin pelatessakin viivasta joku kuti mihin en päässyt tielle, josta ei sentään maalia tullut, mutta sen jälkeen Ari Moisanen sanoi, että ”jos blokkaat, niin sitten se kiekko myös jää siihen blokkiin”. Siitä vaihdon-parin päästä olin hieman myöhässä blokkitilanteesta, niin päätin, että se kiekko muuten jää siihen blokkiin! Sitten heittäydyin ja jotenkin vastustajalla kesti sen aikaa, että jalkani liukuivat ohi ja pää tuli siihen kiekon eteen, niin sitten se kiekko jäi siihen. Hetki siinä tuli kamoja keräiltyä, mutta ei siinä muuten mitään.
No, nyt taisi Haapasen lausunto lipsahtaa ujosti vähättelyn puolelle, ainakin jos katsotaan vamman laatua. Edessä kun oli kahden kuukauden sairasloma ja ihan reippaahko remontti.
– Poskiluu murtui kahdesta kohtaa, että se piti niin sanotusti nostaa paikoilleen. Siellä on nyt titaania parissa kohdassa loppuelämän ajan, mutta se ei ole kyllä menoani haitannut, eivätkä ne kyllä näykään mitenkään. Se olikin varmaan urani ensimmäinen virallinen loukkaantuminen.
Siitä ei kuitenkaan ole mitenkään järin kauaa, kun Haapanen aloitti laukausten blokkailun. Tästä saadaan kiittää hänen Ilves-aikojen joukkuetoverinsa Joona Ikosen esimerkkiä.
– Se oli silloin joskus A-junnuissa, kun alettiin peluuttaa tiettyjä alivoimapareja ja minä en silloin kentälle päässyt. Varmaan väistelinkin vastustajan laukauksia. Kun pääsimme Liigaan, niin sielläkin Ikonen pääsi jatkamaan alivoiman pelaamista ja kun itse pelasin vain tasakentällisin, niin aloin miettiä, että miten kentälle pääsisi enemmän. Ikonen kun oli siinä pari vuotta kiekkoja blokkaillut, niin ajattelin, että kai se pitää itsekin koittaa, jos sillä pääsisi kentälle. Totta kai siinä huomasi, että kuinka iso rooli sekin on. Ikostakin arvostettiin ja arvostetaan yhä kovana työntekijänä. Varmasti olen sitä kautta halunnut samanlaiseen rooliin. Kiekkojen blokkaaminen on hienoa ja jos kentälle haluaa, niin siihen eteen on mentävä.
Eli se on sitä voittamisen hintaa?
– Niin. Ja se on pieni hinta se.
Eikö sinua yhtään hirvitä mennä siihen?
– Ei se kyllä hirvitä. Siitä on vain tullut jotenkin tapa ja se on tähän mennessä yhtä kertaa lukuun ottamatta onnistunut niin, ettei ole tullut mitään kolhuja tai vammoja sen enempää. Kai sekin on jonkinnäköinen taito mennä siihen oikein tai oikeaan aikaan.
Heti kun asiaa ajattelee, tulee mieleen konkreettinen esimerkki, joka alleviivaa sitä, että kyseessä on oltava taito. Tämän esimerkin nimi on Mario Grman. Tämä SaiPassa ja HPK:ssa Liigaa viime kausina pelannut slovakkipakki johti Liigan blokkitilastoa, mutta ei ole poikavuosiensa jälkeen käyttänyt alasuojusta. Joten kun hän ei ole kiekkoa perhekalleuksilleen saanut, niin en parempaa todistetta keksi siitä, että blokkaaminen vaatii paitsi rohkeutta mutta myös taitoa.
Mutta palatakseni takaisin asiaan, tulee mieleen, että onko blokkaaminen siis niitä hommia, jossa kaikki aukeaa, kun sen ensimmäisen kerran pystyy kynnyksen yli astumaan?
– Kyllä se ainakin minulla meni niin, että kun sen uskalsi tehdä eikä se sattunut niin paljoa ja huomasi, että sitä arvostetaan, niin sitten sitä on ajatellut, että vaikka se nyt vähän sattuisikin, niin joukkuekaverit, valmennus ja toivottavasti yleisökin sitä arvostaa, kun siihen tielle menee, joten se on se hinta, minkä olen valmis maksamaan saadakseni arvostusta.
Kynnysten ylittämisestä puheen ollen on tietysti puhuttava siitä kynnyksestä, jota TPS ei ole kahtena viime keväänä vielä kyennyt ylittämään. Kerron Haapaselle kuinka pahalta tuntui nähdä heidät Morosseumin jäällä toisena keväänä peräkkäin hopeat kaulassa. Tämä johtui siitä, että ensimmäinen finaalikevät oli kuitenkin iso yllätys, mutta viime kaudella tunsin, että joukkueella oli voittavia elementtejä paljon jo alusta lähtien, joten surin joukkueen puolesta pettymyksen äärellä tällä kertaa paljon syvemmin.
– Se ensimmäinen kausi oli ehkä sellainen tuhkimotarina, että siinä vain mentiin ja mentiin ja yhtäkkiä oltiinkin finaaleissa, mutta viime keväänä ei oikein tiennyt, että miten päin siinä siniviivalla olisi. Jotenkin oli niin tyhjä olo. Siinä oli kuitenkin kahden vuoden tausta takana. Mutta mitä olen tässä jälkeenpäin asiaa ajatellut, niin sehän oli Lukolla silloin monen vuoden projektin huipentuma ja kun miettii Tappara-pelejämme tämän vuoden puolelta, niin Tappara oli meille jo silloin aikamoinen peikko, eli eihän meillä ollut hippaakaan heitä vastaan runkosarjassa. Tuntuu, että olemme vain hävinneet niin hyville joukkueille, että se pisti miettimään miten meistä voisi tulla se joukkue, josta hävinnyt voi sanoa, että ”nuo nyt ovat olleet tuossa niin monta vuotta noin hyviä ja ansaitsivat voittaa”. Eli se jäi harmittamaan, että olemme nyt kahdesti ollut finaaleissa niin sanotusti se vierasjoukkue.
Sepä onkin hyvä kysymys ja itsekin olen sitä pohtinut, mutta millaisia pohdintoja Haapaselle on haaviin kesän aikana ehtinyt kertyä?
– Meillä on paljon niitä, ketkä ovat nyt kahtena vuonna olleet häviämässä. Hävisihän Tapparakin silloin aikoinaan kolme kertaa peräkkäin finaaleissa, vaikka heillä oli jo silloin kokeneita ukkoja, että ei voittaminen ole kenellekään helppoa. Kun saamme joukkueen sisälle sen oikean tunteen, niin siitä se lähtee. Kuka kestää kovimmat laineet, niin sen laiva menee pisimmälle.
Markku Silvennoinen
Kirjoittaja on Auran Aaltojen TPS-selostaja
