Kesän kuumimman juttusarjan vieraana hyökkääjä Mikael Pyyhtiä

Muistan sen kyllä, että Mikael Pyyhtiä kävi tammikuussa 2020 kääntymässä Liigan puolella parin pelin verran, mutta suurempia mainetekoja ei häneltä vielä silloin nähty ja tie vei nopeasti takaisin A-junnuihin. Seuraava tilaisuus tuli marraskuun lopussa, kun Pyyhtiä pelasi pari liigapeliä pienillä minuuteilla ennen lähtöään alle 20-vuotiaiden MM-kisoihin.

Eli oikeastaan kun aletaan puhua Pyyhtiästä liigapelaajana, niin lähtöpisteeksi voitaneen huoletta laittaa viime vuoden tammikuu, jolloin Pyyhtiä palasi Tepsin riveihin pronssimitalistina ja otti paikan vakiokokoonpanosta. Lähtöpisteen valintaa tukevat myös tilastot, sillä viime tammikuun jälkeen Pyyhtiä on tasan yhdessä ottelussa jäänyt alle 10 minuutin peliajalle.

Toki on muistettava myös se, millaista aikaa elettiin syksyllä 2020. Mainittu lähtöpiste olisi voinut löytyä historiankirjoista aiemmaltakin sivulta, mutta Pyyhtiästä tuli tavallaan koronan, tai ainakin koronasääntöjen, uhri.

– No vähän joo, kun siinä oli se sääntö, että jos liikuit A:n ja Liigan välillä, niin…en enää edes muista paljonko se oli…olisiko siinä ollut viikon karanteeni? Siinä olisi aina jäänyt niin paljon pelejä pois, niin turha siinä oli ketään liikutella.

Vaikka tilanteen tiedostaisi ja säännöt kuinka ymmärtäisi, niin se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö tilanne voisi turhauttaa.

– Totta kai se vähän turhautti, kun minulle oli kuitenkin sanottu, että pääsen mukaan ja saan mahdollisuuden, niin sitä vähän joka päivä odotti, että koska kutsu käy, mutta marraskuussa se lopulta tuli ja pääsin näyttämään. Kai se sitten meni sen verran hyvin, että sain tammikuussa jatkaa.

Kysyttyäni millainen hyppäys junnupeleistä Liigaan oli hänen vinkkelistään, toteaa Pyyhtiä, että Liigassa pelataan toki järkevämmin ja fyysisemmin, mutta suurempi ero löytyy hänen mukaansa sittenkin päivittäisestä tekemisestä.

– A-junnuissa treenataan mielestäni jopa aika paljon, kun taas Liigassa vedetään kerran päivässä treeni yhdessä, jonka jälkeen kaikki tunnustelevat omaa kroppaansa ja sen perusteella päättävät mitä haluavat tehdä. Eli jos tuntee, että haluaa tehdä lisää voimaharjoittelua, niin sitten pelaaja menee ja tekee lisää voimaharjoittelua. Jos taas tuntuu siltä, että haluaa mennä kotisohvalle katsomaan Netflixiä, niin sitten tekee niin eikä illalla tarvitse väkisin tehdä mitään.

– Eli se on enemmän pelaajan vastuulla, että mitä itse tuntee kroppansa tarvitsevan. Ehkä se on se isoin ero. A-junnuissa mentiin aamut ja illat yhdessä, eikä hirveästi kyselty miltä kroppa tuntuu, vaan sitten mentiin.

Pyyhtiän tultua mukaan Liigaan, pelattiin loppukauden pelit tyhjille katsomoille. Pyyhtiän mukaan seinille pelaamisen tunsi kaukalossa hyvinkin konkreettisesti ja pelaaminen oli paikoin jopa tylsää. Edes uran ensimmäiset miesten playoffit eivät tätä tuntemusta merkittävästi muuttaneet.

– Minulle ne tuntuivat ihan normaaleilta sarjapeleiltä muuten, mutta pelattiin useamman kerran vain samaa vastustajaa vastaan. Minä en kokenut niitä mitenkään playoff-peleiksi. Mitä olen kuullut ja mitä olin katsonut edellisten kausien pelejä, että kun ihmisiä on hallissa, niin se peli jopa muuttuu, eli mennään paljon kovemmin ja annetaan mailaa paljon enemmän. En tykännyt yhtään pelata tyhjille katsomoille.

Muistan ajatelleeni niissä ensimmäisissä playoffeissa, ettei Juuso Pärssisen ja Lauri Pajuniemen kanssa pelannut Pyyhtiä aivan vielä pystynyt täydentämään ketjunsa peliä ja hän pyöri paljon pelin ulkopuolella. Saan ajatukselleni ainakin osittaisen allekirjoituksen.

– Ehkä joo ja yleisesti se, etten oikein saanut pelin rytmistä kiinni. Kaikki oli tietenkin…no, ei nyt aivan uutta, peli on kuitenkin samaa, oli sarja mikä tahansa, mutta vastustajat olivat vahvempia ja nopeampia, niin ei siihen ihan hetkessä totu. Minulle, kun olen pienempi pelaaja, niin se oli jopa aika iso askel.

– Omat vahvuuteni eivät kuitenkaan ole fyysisessä pelissä, vaan kiekollisessa pelissä, niin se oli minulle jopa haaste saada sitä näkymään, kun A:ssa pelatessa taas tuntui välillä siltä, että pystyn tekemään jäällä aivan mitä vain.

TUNNEPELAAJA

Vain viikko kevään 2021 finaalien jälkeen Pyyhtiä asteli armeijan palvelukseen ja liittyi Santahaminan urheilujoukkoihin, joissa Tepsiä tänä kesänä edustavat Aarne Intonen ja Ruben Rafkin. Kuten muistamme, lähti Pyyhtiän viime kausi varsin takkuisesti käyntiin ja kun olen kuullut vuosien varrella vaihetelevia näkemyksiä siitä, miten pelaajat kokevat asepalveluksessa vietetyn kesän, niin on luonnollisesti kysyttävä kokiko Pyyhtiä armeijalla olleen vaikutusta asiaan.

– Kuten kaikki ketkä ovat siellä olleet tietävät, niin siellä ruokapuoli ei ole ihan sitä mitä sen urheilijalla pitäisi olla. Se oli aika luokatonta. Joten totta kai sillä oli hiukan vaikutusta, kun vireystila oli koko ajan vaisu ja huono. Eli siellä oli vaikea harjoitella, mutta sitten kun pääsi aina välillä viikoksi kotiin, niin sinä aikana sai treenattua hyvin.

– Sanoisin, että se vaikutti myös kauden alkuun, kun treenaaminen siellä ei ollut sellaista, mitä olisin pystynyt koko kesän tekemään, jos en olisi ollut siellä. Minulta se ainakin vei mehuja pois paljon.

Minua Pyyhtiän heikko alkukausi ihmetytti kovasti, enkä tiennyt hänen edes olleen armeijassa. Kävin elokuun alusta lähtien aina katsomassa harjoituksia, kun suinkin ehdin ja jossain kohtaa elokuuta muistan kirjoittaneeni mukana silloin pyörineeseen muistivihkooni, että ”Pyne on kasvanut ainakin 10 senttiä”.

Tämä johtui paitsi huvittavasta pleksin aiheuttamasta vääristymästä, jonka myötä Pyyhtiä näytti myös fyysisesti isommalta, enkä meinannut tunnistaa häntä, mutta ennen kaikkea siitä, että hän tuntui ottaneen henkisesti ison askeleen eteenpäin ja tekevän jäällä mitä halusi. Tämän perusteella annoin itselleni luvan odottaa häneltä kovaa kautta, mikä lopulta arviona toki osuikin kohdilleen, mutta jos alkukauteen peilaa, niin ilmeisesti olin sattunut paikalle hyvänä päivänä, jolloin kaikki onnistui?

– Se on hyvin mahdollista, että näin on käynyt, mutta se on ollut vain joku suonenveto.

Itseluottamus on asia, jota ilman ei jääkiekkoa voi kovin tehokkaasti pelata ja kun se on lujilla, kuten Pyyhtiän tapauksessa asian laita oli, ovat tämän nimenomaisen puutteen vaikutukset varsin kauaskantoiset.

– Kyllä siinä tulee painittua jopa kaiken kanssa, kun tuntuu ettei mikään onnistu, on se sitten ihan sama mitä vain ikinä teetkään. Vaikka ihan perussyöttökään ei enää mene lapaan, niin kyllä se syö itseluottamusta ja kun sitä ei enää ole, niin peli on myös sen näköistä eikä siitä tule yhtään mitään. Vaikka kuinka yrittäisit pelata mahdollisimman simppelisti, niin siitäkään ei tule mitään, jos itseluottamus on nollissa.

– Tykkään pelata sen mukaan, mitä selkärangasta tulee. Harjoituksissa harjoitellaan niitä asioita mitä harjoitellaan, mutta kun pelipaita lyödään päälle, niin pelaan selkärangan kautta. En pelin sisällä mieti, että ”ai niin, tuotahan me harjoittelimme, joten nyt pitää tehdä näin”, vaan tykkään tehdä ratkaisut käytännössä vaistoillani. Jos itseluottamusta ei ole, niin kaikki on pelissä ja pään sisällä aivan sekaisin. Olen niin tunnepelaaja, että kaikki kaatuu siihen. Pakkaa oli tosia vaikea kasata uudestaan ja hetki siinä meni, mutta onneksi sain.

Siis hetkinen. Pyyhtiäkö on tunnepelaaja? Tämä on hämmästyttävä lausunto. Pyyhtiä kun vaikuttaa niin tasaisen rauhalliselta ja viilipyttymäiseltä jätkältä, etten ole uskoa korviani, mutta näin hän vakuuttaa asian olevan.

– Minä ainakin koen, että pelaan paljon vaistoilla sekä fiiliksellä ja jos on huono päivä, niin tuntuu, että kaikki v*****aa eikä mistään tule mitään, mutta kun on parempi päivä, niin koen eron olevan iso. En sitten tiedä miten se ulospäin näkyy. Toivottavasti ei paljoa.

No, ennen kuin asiasta tässä puhuttiin, niin minä en ainakaan ollut aistinut mitään tuon suuntaista. En sitten edes pientä häiväntapaista. Mutta kun pistetään perspektiiviin Pyyhtiän syys- ja kevätkausien ero, niin tilastovertailu tekee eron oivasti selväksi, vaikka en voikaan itseäni mitenkään tilastouskovaiseksi väittää.

Ennen joulutaukoa Pyyhtiä teki tehot 5+7. Joulutauon jälkeen tehoja tuli 16+7. Ero ei ole aivan hiuksenhieno, joten joulutauolla selvästi tapahtui tärkeä käänne. Ja yksi tekijä käänteen takana oli täydellinen irtiotto, jonka Pyyhtiä teki suuntaamalla perheensä mökille Lappiin.

– Joulutauolla unohdin aivan täysin jääkiekon. En viikkoon ajatellut mitään jääkiekkoon liittyvää, eli otin aivan totaaliloman. En tiedä kuinka paljon siitä oli apua, mutta sen jälkeen alkoi homma toimia ja pääsin sille tasolle, mitä itseltäni odotin.

Kun kysyn asettaako hän paineita omille harteilleen, kertoo Pyyhtiä varsin mielenkiintoisesta mentaalijumpastaan.

– En ajattele ikinä niin, että minun pitäisi ratkaista ja että olen paras, vaan minulle sopii paremmin sellainen, että pidän itseäni paljon muita huonompana ja tsemppaan itseäni sitä kautta. Voin sanoa itselleni, että ”hei, tuo on minua parempi”, jolloin minun pitää tehdä vielä lisää ja vielä lisää ja haen sen voimavaran siitä.

Nyt kun liikumme oikean aihepiirin tienoilla, niin minun on kysyttävä Pyyhtiältä vahvistusta erääseen tarinaan. Vielä viime kaudella TPS:n mediatuottajana toiminut ja Hunajacastin toisena äänenä tunnetuksi tullut Markus ”Make” Perttula kertoi keväällä minulle grillanneensa Pyyhtiää jatkuvasti, että tämän pitäisi alkaa lämäämään ylivoimalla ja hän otti ainakin kakkossyöttöpisteen itselleen siitä, että Pyyhtiä lopulta alkoi väläyttelemään laukaustaan enemmän. Pitääkö tarina paikkaansa?

– Hänhän sitä hoki varmaan kaksi vuotta, että miksi en ammu lämäreitä ja että missä pelissä se lämäri oikein tulee. Sanoin, että v***u, kyllä se jossain pelissä tulee. Ja heti kun se tuli, niin hän saapui heti alakertaan huutelemaan, että ”no mitä mä sanoin?”.

Eli miten on, annetaanko Makelle se kakkossyöttö?

– Kyllä me voitaisiin jopa antaa!

Mutta eikös tuossa ole sekin, että kun ensimmäinen lämäri meni sisään, niin siihen uskalsi sen jälkeen luottaa?

– No se on juuri näin, eli kun se yksi onnistuminen tulee, niin tiedät, ettei se olekaan niin ihmeellistä. Ei minullakaan mikään maailman kovin kuti ole. Kun antaa mennä vaan, niin ei se maalivahti kaikkia kiinni saa. Eli kun aloin vain laukomaan, niin alkoi näköjään tulla maalejakin.

– Kyllä minulla oli siihen kynnystä, kun en ole ikinä tykännyt laukoa paljoa. Olen aina ollut se pelaaja, joka vielä lähtee hakemaan sitä takatolppasyöttöä, jos sellaisen näen, eli mieluummin syötän sinne kuin itse yritän tehdä maalia. Nyt käänsin sen sitten niin päin, että jos siellä joku olisi ollut, niin olin ikään kuin laput silmillä ja että ”sori, en nähnyt” -tyylisesti annoin vain mennä itse.

IKIMUISTOINEN PUHELU

Jos sivuutetaan TPS:n menestys joukkueena, niin yksilötasolla kevään suuri tarina oli tietenkin Pyyhtiän, Pärssisen ja Markus Nurmen muodostama moderni Musta Surma -ketju, joka repi vastustajan toisensa jälkeen riekaleiksi ja varsinkin Ilves-sarjassa teki täysin mitä tahtoi. Tämä tarkoitti myös sitä, että Pyyhtiä nousi muutamassa kuukaudessa lähes täydestä tuntemattomuudesta otsikoihin ja parrasvalojen loisteeseen. En tietenkään voi olla kysymättä klassisista klassisimman urheilukysymyksen variaatiota, eli miltäs se nyt oikein tuntui olla yhtäkkiä luupin alla?

– Oli se jollain tapaa outoa. Yleensä siellä on lukenut joidenkin muiden nimiä ja nyt kun siellä alkoi lukea oma nimi, niin tuli siitä vähän sellainen olo, että hetkinen, pitää vähän herätä tähän maailmaan, että mitä tulee tehtyä. Mutta vaikka meistä kirjoiteltiin superketjuna ja mitä kirjoiteltiinkaan, niin en ota siitä mitään paineita. Ihmiset kirjoittavat mitä kirjoittavat. Me olemme kuitenkin ihan normaaleja kuolevaisia ihmisiä. Teemme kentällä mitä tykkäämme tehdä ja mitä haluamme tehdä, enkä koe, että meidän pitäisi tehdä mitä muut haluavat meidän tekevän. Me teemme mitä teemme ja ihmiset sitten ovat siitä mitä mieltä ovat.

– Ehkä kauden jälkeen, kun pelit olivat loppuneet ja oli ehtinyt hetken hengähtää, niin sitä alkoi ymmärtää, että mitä oli tapahtunut. Kun alkoi kirjoittaa omaa nimeään jonnekin ja sieltä alkoi tulla eteen kaikenlaisia otsikoita, niin sitten sitä oli, että ”jaa, tulipa tuollainenkin tehtyä”. Mutta en pelien ollessa käynnissä edes katsonut mitään otsikoita. Minulla oli tyyliin puhelin kiinni koko playoffien ajan.

Musta Surma -tittelin saaneita ketjuja on ollut historiassa muutamakin, mutta tämä uusin painos on muistaakseni jopa ainoa, jossa kaikki kolme ukkoa olivat joko TPS-kasvatteja tai ainakin useamman Tepsin junnuikäluokan läpikäyneitä pelaajia.

Ketjun peli näytti parhaimmillaan täysin saumattomalta ja vastustajan kannalta jopa hieman epäreilulta. He täydensivät toisiaan kentällä upeasti, mutta mihin kaikki oikein perustui? Pyyhtiällä on asiaan selkeä näkemys.

– Se on hyvä kysymys, mutta minä ainakin koen tärkeäksi, että meillä kohtasi henkilökemiat hyvin ja tykkäsimme tehdä jään ulkopuolellakin asioita yhdessä, eli se ei ollut vain, että olimme jäällä yhdessä ja sitten kun mennään koppiin ja koteihin, niin emme olisi kavereita. Teimme asioita yhdessä, kävimme lounailla ja hallilla puhuimme paljon pelistä. Meillä oli kuitenkin myös aika samanlainen näkemys pelistä, mikä tietenkin helpottaa paljon. Hyviä kavereita, kun olemme keskenämme, niin sekin helpottaa paljon, kun kaikki tykkäsivät pelata yhdessä, eli se ei ollut niin, että kaksi tykkää pelata yhteen ja yksi sooloilee omiaan, vaan kaikki tekivät sitä, mitä sovimme.

Kun puhe pyörii Pyyhtiän uran toisten playoffien ympärillä, niin on palattava hänen aiempaan kommenttiinsa siitä, mitä playoff-pelit olivat ilman yleisöä ja kysyttävä, että miltä pelaaminen tuntui tänä keväänä, kun yleisöä todella oli ja se todella myös eli joka hetkessä täysillä mukana?

– Kyllä se kotiyleisön tuki oli itselleni iso asia. Sain siitä niin paljon virtaa ja kotipeleissä tuntui jopa siltä, ettei edes väsyttänyt tai hapottanut yhtään. Sitä vain jaksoi pelata, kun yleisöstä sai voimaa. Siitä vain nautti koko ajan ja unohdin kaiken väsymyksen sekä taakan, mitä siinä playoffeissa kantoi.

– Sitten on vielä sekin, että kun Tepsi viimeksi voitti mestaruuden vuonna 2010, niin itse olin siellä fanikatsomossa huutamassa ja kannustamassa. Nyt kun pääsi itse olemaan jäällä, niin olihan ne hienoja hetkiä ja se tuntui todella hyvältä.

Vahva kevätkausi toi mukanaan paitsi hopeamitalin, mutta myös komean henkilökohtaisen palkinnon tehdystä työstä, kun Columbus Blue Jackets tarjosi varaukselleen uran ensimmäistä NHL-sopimusta.

– Olin autossa ajamassa hallilta kotiin, kun siitä ilmoitettiin. Olisiko ollut joku välipäivän treeni, en nyt muista. Ruudun Jarkko soitti ja sanoi, että keskity peleihin, älä mieti tätä sen enempää ja anna agenttien hoitaa homma valmiiksi, mutta tällainen täältä olisi tulossa.

– Onneksi olin juuri tullut kotipihaan, niin ehti vähän aikaa miettiä, että onko tämä nyt ihan totta.

Osan kesästä ja alkusyksystä Pyyhtiä elää Blue Jacketsin aikataulun mukaan, mutta on yhä hyvinkin mahdollista, että Pyyhtiä pelaa alkavan kauden TPS-paidassa. Pyyhtiä itse myös suhtautuu asiaan rauhallisen realistisesti.

– Heinäkuussa on development camp, jonne menen viikoksi ja sitten syksymmällä ovat rookie camp ja varsinainen harjoitusleiri, jossa katsotaan miten äijän käy. Jos en pääse ylös NHL-joukkueen mukaan, niin sitten eikun kamat kassiin ja loppukaudeksi Palloseuraan pelaamaan.

– Täällä on juhlakausi ja hyvä joukkue, niin ei se minua yhtään haittaa, eikä se minua hidasta, jos pelaan vielä vuoden täällä, vaan se voi jopa vahvistaa minua ja varmasti niin tekisikin. Minulla on nyt hyvä kausi alla ja jos saisin toisen hyvän kauden vielä siihen päälle, niin minulla olisi vielä paremmat lähtökohdat. Totta kai se hieman harmittaisi, jos en sinne vielä jää, mutta ei se maailmaa kaada. Kuitenkin tiedän, etten ole vielä ihan valmis pelaaja sinne, niin vuosi täällä tekisi varmasti hyvää.

Markku Silvennoinen
Kirjoittaja on Auran Aaltojen TPS-selostaja