Silvennoisen Suvivieras, osa 2: Juuso Pärssinen
"Ihan sama miten käy, niin ei tässä ole kuin hyviä vaihtoehtoja."
Viime vuoden Suvivieraan jäljiltä Juuso Pärssinen oli se pelaaja, jonka otin tiukimmin suurennuslasin alle. Odotin häneltä kevätkauden 2020 jälkeen jo muutenkin läpimurtoa, mutta ehkä suurimman vaikutuksen teki se, kuinka paljon vuosiaan vanhemmalta Pärssinen vaikutti, kun vuosi sitten pääsin hänen kanssaan ensimmäistä kertaa kunnolla juttelemaan.
Jos minun odotukseni Pärssistä kohtaan olivat korkealla, niin paljon hän odotti myös itseltään. Ja tavoitteet olivat myös määritelty selkeiksi etapeiksi. Hän halusi ottaa johtavan roolin Tepsin joukkueesta ja teki sen. Hän halusi pelata alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa, teki sen ja palasi Kanadasta kotiin mitali kaulassa. Sen lisäksi aikomuksena oli pärjätä myös Tepsin kanssa joukkueena ja lopputulos on tunnettu. Kausi päättyi hopealätkä kaulassa.
Kun istahdamme raisiolaisen kahvilan pöytään, on mielestäni aiheellista avata peli kysymällä, että jäikö jotain saavuttamatta?
– No se kulta. Siinä se on. Se olisi ollut hieno päätös tuolle kaudelle, vaikka onhan sekin älyttömän hienoa, että päästiin finaaliin. Mutta voittajat muistetaan ja muut ovat häviäjiä.
Kun vuosi sitten nauhuri oli lyöty hiljaiseksi, niin keskustelimme asiasta, jonka ennustaminen ei vaatinut järin säihkyvää kristallipalloa. Oli helppo nähdä ennalta se, miten TPS tultaisiin lyttäämään, kun joukkueessa on paljon nuoria ja paljon ulkomaalaisia. Kiinnostavaa onkin se, että miten joukkue tämän otti?
– Olihan se sillä lailla hauskaa, että meni minne tahansa vaikka somessa tai luki mitä tahansa Liigan ennakoita, niin puhuttiin muukalaislegioonasta ja siitä, että on paljon nuoria, niin siitä tuli halua näyttää epäilijöille. Vaikka olisi ilman sitäkin ollut kaikilla varmasti vahva usko. Kyllä me tiesimme, että tuosta voisi hyvä asia tulla ja niinhän siitä tulikin.
Koska Pärssinen on, ainakin minulle, tietyllä tapaa yksi TPS:n viime kauden henkilöitymistä johtavan roolinsa ja ehkä aivan liigakauden alkua lukuun ottamatta erittäin tasaisen suorittamisensa myötä, niin hänen kanssaan on antoisaa käydä läpi Tepsin osin hämmästyttävääkin tarinaa.
Mielestäni etenkin TPS:n kiekollinen pelaaminen haki muotoaan noin marraskuun puoliväliin asti ja silloin aloin itse ensimmäisen kerran uskoa, että joukkue alkaa olla jäljillä. Pärssinen näki pilkahdukset myös, mutta perusta alkoi tuntua hänen mukaansa tukevalta vasta hieman myöhemmin.
– No kyllä siinä oli ehkä aihioita, mutta itse sanoisin, että aikaisemmin taso vielä heitteli, mutta tammikuussa alkoi löytyä sellainen tapa ja tyyli, jolla voimme pärjätä. En muista aivan tarkkaan milloin se tapahtui, mutta itselläni tuli tammikuussa sellainen luottavainen olo, että nyt tapahtuu oikeita asioita.
– Koko kausi oli joukkueelta sellaista nousevaa käyrää. Mitä pidemmälle menimme, niin sitä paremmin yksilötkin ja joukkue esiintyivät. Ja niinhän se jääkiekossa menee, että ne ketkä pystyvät eniten parantamaan, yleensä myös pärjäävät hyvin.
Tepsin kaudessa oli monia hallitsevia piirteitä, joista riittäisi juttua koko tämän artikkelin tarpeiksi, mutta siihen en malta olla tarttumatta, että kuinka käsittämättömän vaikeaa Tepsiä oli voittaa. Muistan monta iltaa, jolloin joukkue näytti maalanneensa itsensä nurkkaan ja tuikanneensa sudin saman tien tuleen, jotta ulospääsyä ei taatusti löytyisi, mutta niin vain nämä nuorallatanssijat huojuivat ja vaappuivat ääriasennosta toiseen ja silti lopulta löysivät keinot voittaa.
– Olen aivan samaa mieltä. Joidenkin pelien jälkeen sitä ihan rehellisesti mietin, että miten ihmeessä voitimme. Se oli jännää, kun se tapahtui vielä monta kertaa, että emme olleet jäällä se paras joukkue, mutta enemmän pisteitä jäi meille. Ainoa asia, joka merkitsee, on tulos. Se antoi varmasti myös joukkueelle itseluottamusta, että pystyimme huonommallakin pelillä roikkumaan kiinni voitossa. Että mitä se sitten onkaan, kun peli on oikeasti hyvää. Silloin pystyimme olemaan se parempi joukkue kaikkia vastaan.
Kevätkauden upeinta antia oli ehdottomasti joukkueen saumaton yhteispeli, johon vastustaja toisensa jälkeen pysähtyi. Resepti sen taustalla oli periaatteessa hyvin simppeli. Jokaiselta pelaajalta rooliin, ikään ja tilinauhaan katsomatta vaadittiin tiettyjä perusarvoja.
– Meillä oli tietyt asiat mitä vaadittiin, että mitkä piti hoitaa. Sen päälle jäi todella paljon sellaista, mitä sai itse toteuttaa. Etenkään hyökkäyspelin suhteen ei ollut mitään tiettyjä kiertoja, mitkä toistuivat, vaan ne sovimme ketjun kesken.
– Vaadittiin, että olemme aina sinnikäitä, oli pelin tilanne mikä tahansa. Eli olipa peli sitten 5-0 tai 0-5, niin yritämme loppuun asti ja työmoraali sekä luistelu ovat kunnossa. Niillä pääsi pitkälle.
Olen käynyt tusinoittain keskusteluja eri ihmisten kanssa menneestä kaudesta ja sen ihmeellisyyksistä. Tai no, ”ihmeellisyys” on lopulta osoittaunut vääräksi sanaksi. Tavallaan kaikki tapahtui konventionaaliseen kiekkoviisauteen nähden hyvin nopeasti. Muutamassa kuukaudessa Tepsi sai sen kuuluisan prosessinsa, mistä jääkiekossa aina puhutaan, niin hyville jengoille, että joukkue pääsi pelaamaan Suomen mestaruudesta.
Olen tullut siihen tulokseen, että yksi merkittävimmistä asioista oli juuri nämä Pärssisen edellämainitsemat arvot.
Sen seitsemän kauden aikana, jolloin minulla on ollut ilo ja kunnia työni puolesta seurata Tepsin toimintaa niin läheltä kuin ulkopuolisen on todennäköisesti edes mahdollista sekä keskusteltuani lukemattomia kertoja seurassa eri rooleissa vaikuttavien ihmisten kanssa, niin en ole kertaakaan aiemmin kokenut samanlaista johdonmukaisuutta, kuin viime kaudella.
Kaikki, siis aivan kaikki mitä joukkueen identiteetistä puhuttiin rakennusvaiheen alusta lähtien, näkyi jäällä kauden alussa, keskivaiheilla ja lopussa. Pärssinen vahvistaa, että joukkueen toiminnassa edellämainittu selkäranka oli läsnä päivästä yksi lähtien.
– Niillä aloitettiin ja niillä myös lopetettiin. Melkein jokaisessa palaverissa ne tulivat esille. Joka päivä piti olla työhaalarit päällä.
Kuten Pärssinen sanoi, joukkueelle annettiin paljon vapauksia hyökkäyspelin suhteen. Yleinen harhaluulo taitaa kuitenkin piillä siinä, kun mietitään mitä vapaus jääkiekossa tarkoittaa. Se tarkoittaa aina myös vastuuta. Tekemisellä pitää olla edelleen perusta. Eli kuka tahansa ei voi tehdä ihan mitä tahansa. Siten tulee vain ja ainoastaan turpaan.
– Kun annetaan enemmän vapauksia, niin se myös pakottaa löytämään ketju- ja joukkuetovereiden kanssa ne keinot, jotka toimii ja joilla pystytään niitä yhteisiä asioita toteuttamaan, niin siitä lähtee se lumipalloefekti liikkeelle.
Pärssinen puhui ennen viime kautta myös siitä, miten hän suorastaan janoaa vastuuta. Mietin, että eikö juuri vapauksien antaminen ole jopa sitä parasta mahdollista vastuuta ja luottamusta? Pärssinen nyökkää ja jatkaa:
– Jos tuolla tavalla halutaan pelata, niin silloin valmentajien täytyy todella luottaa pelaajiin ja niin he myös tekivät.
Saappaat pysyivät jaloissa
Koska TPS:n joukkue oli hyvin nuori, nälkäinen ja joskus jopa liiallistakin itseluottamusta uhkuva, niin oli selvää, että virheitä tulisi matkan varrella. TPS:n valmennusjohdon yksi ehdottomista viisauksista olikin se, että pelaajia kannustettiin nimenomaan pelaamaan ja yrittämään. Eli toisin sanoen tekevälle sai sattua, kunhan se johtui nimenomaan tekemisestä.
– Virheitä ei saanut pelätä ja niitä sai tehdä, mutta kaikista asioista piti oppia ja sellaisia virheitä ei hyväksytty, joissa moraali jäi vajaaksi, ei jaksanut luistella tai ei jaksanut tehdä töitä. Mutta perusvirheitä sattuu kaikille ja niistä ei ikinä tuomittu.
Rohkeus tehdä ja yrittää asioita oli todellakin yksi Tepsin leimallisimipia luonteenpiirteitä. Sitä ilmentää parhaiten ehkä kauden tietyllä tapaa järjettömin hetki ja tapahtuma. Elettiin neljännen välieräottelun kolmatta erää. Peli oli karannut jotenkin pahasti käsistä ja Helsingin IFK vei peliä aivan täysin. Tepsi oli jäänyt maalin verran myös tappiolle. Kaikki alkoi viitata siihen, että välierävankkuri kulkee sittenkin vielä kerran Helsinkiin.
Sitten tapahtui yksi kauden ehdottomista kohokohdista.
Ruben Rafkin harhauttaa IFK:n tähtihyökkääjä Ville Leskistä kuin mätää kukkoa, ajaa sisään, näkee Josh Kestnerin maalipaikassa, antaa millintarkan passin, jonka Kestner liipaisee vähintään yhtä tarkasti yläpajatsoon.
Hunaja soi, Tepsi on tasoittanut ja tästä eteenpäin peli on jälleen täysin mustavalkoisten heiniä, kunnes ilta huipentuu Eemil Viron jatkoaikamaaliin sekä finaalipaikan varmistumiseen.
Noiden tapahtumien pohtiminen saa edelleen ihmettelemään, että miten on mahdollista, että tämä nuori TPS oli päästänyt pelin näpeistään noin puoleksi tunniksi, onnistui yhtäkkiä, kuin taikaiskusta, oikaisemaan kurssin ja jyrämään voittoon? Sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta se oli!
– Sekin kertoo joukkueesta paljon, että Ruben alimpana miehenä hirveällä itseluottamuksella siinä kohtaa niin tärkeässä pelissä teki aika ison pelin, eli syöttö lapaan ja siitä kiekko kenkähyllylle. Sen jälkeen aloimme taas pelaamaan…sitä on vaikea selittää miksi niin kävi ja mistä se johtui. Sen huomasi kuinka paljon joukkue esimerkiksi tuollaisesta suorituksesta syttyi. Se loi sellaista hyvää ilmapiiriä vaihtoaitioon ja toisen hyvä suoritus antoi toiselle hyvän pohjan, jonka päälle pystyi itse tekemään hyviä asioita.
Pärssinen on oikeassa. Näitä asioita on hankala selittää ja sanallistaa. Siksi sen yrittäminen ja näiden asioiden pohtiminen onkin niin kiehtovaa. Pärssisen puhetta ja sanavalintoja kuunnellessa tulee mieleen ajatus siitä, että toiset uskovat pelin kääntyvän heille, mutta voittavat joukkueet tietävät, että niin tulee käymään.
– Tiesimme kyllä, että tulemme sen tarvittavan maalin tekemään tai ainakin, että saamme siihen tarvittavat paikat, kunhan vain ensin selviäisimme IFK:n myllytyksestä. Siihen oli kova luotto, että joku keksii jotain, josta tapahtuu jokin hyvä asia. Sekin oli vain kolmen sekunnin pätkä, joka oli lopulta iso käännekohta koko sarjalle.
Finaalisarjassa Tepsi ei tällä kertaa paremmalleen mitään voinut. Asiaa on turha kierrellä ja toisaalta kilpauhreilussa tuskin on armollisempaa tapaa hävitä, kuin hävitä paremmalle kaikkensa antaneena. Pärssinen on samaa mieltä.
– Me kaaduimme saappaat jalassa. Se on tärkeintä, että jos kaadutaan, niin kaadutaan sitten niin.
Edmontonin kupla
Koko kautta sävytti koronaviruksen tuoma uhka sekä kaikki sen muassa tulleet rajoitukset, jotka tekivät Pärssisen matkasta MM-kisoihin varsin erikoislaatuisen kokemuksen. Vaikka Liigassakin elettiin käytännössä kuplaoloissa koko ajan, niin turboruuvi meni maajoukkuekomennuksella vielä hieman kireämmälle.
– Olihan se silti vielä yksi taso ylöspäin, kun kaikki oli niin tarkkaa. Aluksi kävimme testeissä ja olimme Suomessa viikon verran karanteenissa. Meille oli varattu jäätä ja sali tiettyinä aikoina. Sen jälkeen lensimme paikan päälle ja saman tien lukkiuduimme hotellihuoneisiin. Siellä olimme 96 tuntia, eli neljä täyttä päivää. Se oli omanlaisensa kokemus.
– Olimme Mikael Pyyhtiän kanssa naapurihuoneissa ja koputtelimme välillä seinää. Valehtelematta varmaan kymmenen tuntia päivässä olimme pleikkarin ryhmäkeskustelussa. Emme todellakaan koko aikaa pelanneet, vaan jauhoimme kaikkea mahdollista kuulokkeet korville. Kyllä siinä ajan sai kulumaan, mutta kaikki tapahtui omassa huoneessa.
– En osannut kuvitella, että hotellihuoneesta pääseminen tuntuisi koskaan niin hyvältä, Pärssinen tokaisee naurahtaen.
Pärssinen pelasi kaiken kaikkiaan hienon turnauksen, mutta yksi hetki nousee ylitse muiden. Alkulohkon pelissä Sveitsiä vastaan Pärssinen teki maalin, joka oli aivan heittämällä suosikkiosumani koko kauden mitalta. En voinut muuta kuin nauraa epäuskoisena, kun Pärssinen purjehti koko kentän läpi ja kiskaisi karkin katiskaan niin eleettömän varmasti. Että tuus nyt Pärssinen ihan itse kertomaan, että mitä siinä tapahtui?
– Se oli ylivoimahaku. Olimme sopineet, että kiekko jätetään minulle ja yritän tuoda sen alueelle. Kelasin omalle siniviivalle asti vauhdit ja sitten menin melkein jo liu’ulla. Katsoin mitä vastustajat tekivät. Ei siinä tarvinnut kuin odottaa, että he tekevät ensimmäisen liikkeen, niin reagoin eri suuntaan ja päätin kokeilla rystyllä. Se lähti kerrankin ihan hyvin. Oli se myös omasta mielestäni kauden hienoin maalini.
Kuten aiemminkin todettua, mitalin väri olisi voinut olla kirkkaampikin. Finaalipaikka jäi kitkerän pienestä kiinni, mutta joukkue sai turnaukselleen kuitenkin mieluisan päätöksen. Oliko retki lopulta onnistunut kaikista rajoituksista ja pettymyksestä huolimatta?
– Ikimuistoinen reissu. Oli hieno kokemus ylipäätään päästä kisoihin, pelata Kanadassa, NHL-hallissa ja vielä ihan kohtuu hyviä pelaajia vastaan. Senhän takia tätä tehdään, että saisi pelata parhaita pelaajia ja joukkueita vastaan.
Nashville kutsuu, mutta koska?
Noin kaksi vuotta sitten Pärssinen pääsi kokemaan päivän sekä hetken, josta jokainen kiekkoilija haaveilee. Hän oli paikan päällä NHL:n varaustilaisuudessa ja oli olemassa hyvät odotusarvot, että hän pääsisi kuulemaan nimensä. Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan täysin odotusten mukaan, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.
– Se oli omalla tavallaan kamala päivä, mutta samalla myös unelmien täyttymys. Minulla oli ollut palavereja NHL-joukkueiden kanssa, mutta Nashvillen kanssa oli ollut tosi paljon juttua. Kaikkiaan juteltiin varmaan 22-23 seuran kanssa. Osasin aavistella, että Nashville minut varaisi ja he myös sanoivat, että heillä oli useampi vuoro myöhemmillä kierroksilla, joilla otaksuin myös meneväni.
– Kun drafti alkoi, niin vuoroja alkoi mennä, eikä oikein kuulu mitään. Sitten ollaan viitoskierroksen lopussa, eikä mitään. Yhtäkkiä alkaa seitsemäs kierros, eikä vieläkään kuulu mitään, niin syke oli varmaan 200, jännitti ja olin aivan hiessä, että ei tämän nyt näin pitänyt mennä.
– Seitsemännen kierroksen viimeisellä vuorollaan Nashville sitten huusi nimeni. Kyllä se oli aika iso helpotus, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, että on ihan yks hailee onko se kolmoskierroksen varaus vai koko draftin viimeinen. Siinä hetkessä se tuntui pahalta ja samalla hyvältä, mutta lopulta ehkä mieluummin näin päin, että se oli niin lopussa, niin saan enemmän työrauhaa. Kukaan ei odota seiskakierroksen varaukselta mitään.
Jokainen varaus on NHL-seuralle sijoitus tulevaisuuteen ja vaikka Pärssinen onkin ”vain” seitsemännen kierroksen varaus, niin Nashville on pitänyt häntä tarkasti silmällä ja tekee kaikkensa edistääkseen Pärssisen kehitystä.
– Olimme koko kauden ajan tiiviisti yhteyksissä. Hyökkääjien kehityksestä vastaava Sebastien Bordeleau soitteli välillä Kimmo Rintaselle ja me olimme myös paljon tekemisissä. Katsoimme videoita yhdessä, hän antoi vinkkejä, kertoi mikä on hyvää, mikä huonoa ja juttelimme paljon niin jääkiekosta kuin myös asioista, joilla ei ole mitään tekemistä jääkiekon kanssa.
Ykkös- ja kakkosvaraukset saavat suuremman huomion ja suurimmat paineet, mutta se ei missään tapauksessa tarkoita sitä, etteikö myöhempienkin kierrosten varauksilla olisi saumat nousta NHL:ään asti. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Nashville teki aseettoman ryöstön napatessaan Pärssisen viimeiseltä kierrokselta. Myös seura tuntuisi tietävän, mitä oli varaamassa.
– He ilmoittivat heti varauksen jälkeen olleensa yllättyneitä, että olin yhä vapaana ja olivat onnellisia, että saivat minut. He välittävät kyllä ja pitävät hyvää huolta.
Pärssinen teki keväällä tulokassopimuksen Nashvillen kanssa, eli hän on käytännössä nyt heidän omaisuuttaan. Tähän haastatteluun oli hieman erikoista valmistautua, sillä ennen kuin otin asian puheeksi Pärssisen itsensä kanssa, en tiennyt vastausta kysymykseen, joka varmasti monien mieltä askaruttaa. Eli, onko siis ylipäätään mahdollista, että pelaat Tepsissä alkavalla kaudella?
– Se on mahdollista, mutta en mieti sitä, koska se ei ole tavoitteeni. Syksyllä lähden leirille ja totta kai tavoitteena on pelata heti Pohjois-Amerikassa. Mutta säännöt menevät niin, että kun minulla on sopimus Tepsiin, niin jos ei paikka aukea heti ylhäällä, on Nashvillen tarjottava minua Tepsiin, joka sitten tietysti ottaa minut Eurooppaan. Eli minua ei saa heti laittaa AHL:ään.
Vastauksen sävy ei yllätä, sillä Pärssinen on todella tavoitteellinen urheilija eikä epäröi sen esille tuomista. Silti on pakko kysyä, että ei kai hän ole mitenkään loputtoman pettynyt, jos tie viekin vielä vuodeksi Turkuun?
– En todellakaan. Ihan sama miten käy, niin ei tässä ole kuin hyviä vaihtoehtoja. Jos Suomeen täytyy palata, niin tulen tuttuun paikkaan, jossa kehittyy ja pääsen varmasti myös pelaamaan paljon, niin se ei ole minulle mikään ongelma.
Tätä arvostan Pärssisessä paljon. Hän vaatii itseltään paljon ja on itselleen varmasti myös ankara, mutta toisaalta hänellä ei ole kiire mihinkään, hän ei elättele turhia haavekuvia, vaan on realisti ja tekee valtavasti töitä, jotta joskus saavuttaisi tavoitteensa. Pärssisen arvomaailma käy erinomaisesti ilmi, kun juttelemme siitä, mitä NHL-sopimus hänelle merkitsee.
– Vaikka nimeni on paperissa, niin en minä vielä NHL-pelaaja ole. Ja sama jätkä yhä olen, ihan sama mitä kirjoittelen. Se on se kaikkein tärkein asia ja sitä äitinikin aina sanoo, että tapahtuipa mitä vain, niin pysy sellaisena kuin olet aina ollut. Se on pyrkimyksenä.
Markku Silvennoinen
– Kirjoittaja on Radio Cityn TPS-selostaja
