Silvennoisen Suvivieras, osa 5: Ari Moisanen
”TPS lähtee pelaamaan vain ja ainoastaan voitosta.”
Viime kausi tulee jäämään mieleeni lopulta kaksijakoisena. Päällimmäisenä on tietenkin Raipen Legioonaksi ristityn joukkueen retki finaaleihin asti, mutta vaikka kultajuhlien väliin jääminen ei minua harmitakaan, niin jotain jäi puuttumaan.
Yleisöä tuli matkan varrella iso ikävä etenkin playoffeissa, mutta henkilökohtaisesti vaivasi eniten se, että koronan takia jouduin seuraamaan kaikkea etäämmältä kuin normaalisti. Aiempina kausina olen ollut hallilla lähestulkoon kaluste. On työni hienoimpia puolia päästä seuraamaan joukkueen arkea läheltä ja ennen kaikkea tutustua ihmisiin.
Viime kauden lähetyksissämme maalivahtivalmentaja Ari Moisanen teki vaikutuksen analyyttisillä, avoimilla ja värikkäillä lausunnoillaan, joten kun kauden aikana en hänen kanssaan juttelemaan juuri päässyt, niin Suvivieraan kolmatta tuotantokautta suunnitellessa oli selvää, että haluan istahtaa samaan pöytään Moisasen kanssa ja kuulla hänen tarinaansa.
Pelaajana Moisanen oli, yllätys, yllätys, maalivahti, mutta suurimmat maineteot jäivät tekemättä. Moisanen kertoo olleensa veskarismiehenä hyvin lahjakas, mutta toisaalta hyvin laiska ja myös loukkaantumisten riivaama. Viitenä vuonna peräkkäin kutsui joulun tienoilla leikkaus. Viimeiseksi niitiksi osoittautui varsin vakava lasketteluonnettomuus.
– Mursin selkänikamiani, eli 12. ja 13. nikamat murtuivat, 14. ja 15. nikamat painuivat kasaan, rintalasta meni puoliksi poikki ja kylkiluutkin vahingoittuivat, niin se oli minulle päätepiste. Päätin, että eiköhän tässä ole otettu ihan tarpeeksi iskua. Ja kaikkihan polveutui siitä, että olin äärettömän laiska ja se on kova homma pistää itsensä kuntoon. Kun jouluna leikataan, niin tietää, että sitä on kuusi kuukautta sivussa ja laiskalle miehelle se itsensä kuntoon laittaminen oli vielä isompi projekti. Sitten kun tuli se oikeasti iso osuma ja kun olin sen vuoden poissa, niin tiesin, että homma alkoi olla siinä.
Moisanen kulki Lukon juniorimyllyn läpi ja kävi parilla kaudella myös liigaringin puolella kääntymässä. Tie vei viimeisiksi kausiksi alemmille sarjatasoille ja pääteasema löytyi Kuusamosta, jossa Moisanen pelasi kaudella 1993-1994 kakkosdivisioonaa paikallisissa Pallokarhuissa. Nykyään vastaava siirto tarkoittaisi sitä, että pelaaja siirtyy ammattilaiskuvioista lajin harrastajaksi, mutta silloin elettiin vielä kovin erilaista aikaa.
– Ykkös- ja kakkosdivisioonissa maksettiin jopa parempia palkkoja kuin SM-liigassa. Tietysti liigan kärkipelaajat, kuten Esa Keskinen ja kumppanit tienasivat hyvin, mutta pelasihan esimerkiksi Kari Jalonenkin vuoden verran Kalajoella. Ei hän siellä sen takia pelannut, että se oli niin hieno paikka, vaan kyllä siinä painoivat muut asiat. Pelaajia oli enemmän, sarjat olivat kovempia alaspäin mennessä ja joukkueisiin satsattiin paljon. Kakkosdivisioonakin oli ammattilaisliiga. Esimerkiksi Kokkolan Hermeksessä pelasi vanhoja Tshekin maajoukkuepelaajia.
– Maailma oli niin erilainen silloin. Ei ollut pelaaja-agentteja, vaan olit ihan omillasi ja sinne menit mistä parhaat rahat sait. Sen takia esimerkiksi pohjanmaalle ja lappiin jäi useita savuavien seurojen raunioita, kun eihän sellaisia rahoja keltään lopulta löytynyt, mutta isoista palkoista puhuttiin.
Valmentajaksi Moisanen päätyi vuonna 1995 toivuttuaan onnettomuudestaan, kun naapurissa asunut A-nuorten valmentaja kysyi häntä apurikseen.
Huvittavaa tapauksessa on se, että Moisanen ilmoitti valmennuksen kiinnostavan, mutta totesi samaan hengenvetoon, ettei missään nimessä ryhtyisi maalivahtivalmentajaksi.
Kuten tunnettua, mieli lopulta muuttui, mutta mikä valmentamisessa ylipäätään Moisasta kiehtoi ja miksi hän sille tielle päätti lähteä?
– Kun olin aina ollut laiska poika harjoittelemaan, niin uskon, että siitä tuli jonkinlainen ymmärrys, että tätä asiaa voisi tehdä järkevämmin, paremmin perusteltuna ja niin, että revitään ihmisestä enemmän irti. Jonkun olisi tarvinnut minua vähän raijata korvasta eteenpäin ja itse olin pettynyt siihen, että kun olin kovapäinen ja laiska, niin sitten sain vain olla. Valmentajan täytyy ottaa enemmän sitä hommaa haltuun ja herätellä ne lahjakkuudet. Lahjakkaat pelaajat ovat usein vähän laiskempia, koska he pääsevät helpommalla, kun osaavat pelata paremmin.
– Se myös vaikutti valmentajaksi ryhtymiseen, että oma pelaajapolku varmaan loppui vähän kesken ja tulin eläneeksi valmennettavien kautta vielä sitä omaa juttuani. Sellainen valmentajan ymmärrys on tullut paljon myöhemmin. Silloin jatkoin omaa tarinaani siten kuten olisin sen halunnut jatkuvan. Kyllähän se on vasta myöhemmin muuttunut sellaiseksi laaja-alaiseksi ajatteluksi, että miten osaan auttaa pelaajaa eri tavalla miten itse olisin ajatellut.
– Olin silloin nuori pojankloppi, jolla oli varmasti äärettömän hienoja ideoita, jotka olivat täysin toteutuskelvottomia. Kyllä tässä matkan varrella on varmasti tullut tehtyä kaikki virheet mitä valmentaja voi tehdä ja vieläkin niitä tekee. Siihenhän tämä perustuu, että joka vuosi tekee jonkun virheen ja sitten sitä miettii kesällä, että ”Mikäs tämäkin kolmen viikon jakso taas oli? Eihän tässä ollut mitään järkeä”. Joka vuosi sama juttu tapahtuu.
– Ei ole vielä sellaista kautta ollut, jonka jälkeen olisin todennut, että tämä yksitoista kuukautta meni aivan nappiin. Aina sieltä löytyy ne sudenkuopat, että sitä haihattelee jotain ja elää jossain fantasiajääkiekkomaailmassa. Totuus on kuitenkin aina vähän yksioikoisempi.
Lumipalloefekti
Kun pikakelataan nykyhetkeen, niin Moisanen on matkan varrella meritoitunut Liigassa, KHL:ssä ja A-maajoukkueessa ja on monissa liemissä keitetty huippuammattilainen, joka oli viime kaudella oleellinen osa hopealle yltäneen joukkueen valmennustiimiä.
Maalivahdeista Moisanen kantaa päävastuun, mutta hänellä oli suuri rooli myös esimerkiksi alivoimapelissä. Moisanen onkin siis oikea mies avaamaan viime kauden upean tarinan taustoja valmennuksen näkökulmasta.
Kuten tämän sarjan toisessa osassa, jossa Juuso Pärssinen oli äänessä, kuultiin, niin valmennustiimillä oli tietyt perusasiat, joita vaadittiin jokaiselta pelaajalta, nimestä, statuksesta tai palkkatiketin suuruudesta riippumatta ja niitä vaadittiin ensimmäisestä palaverista viimeisen ottelun viimeiseen erään asti.
Siihen on selvät syyt, miksi samoja asioita toistettiin ja työstettiin jatkuvasti.
– Asia täytyy ajatella niin, että sehän on selvää, että jokainen meistä ajattelee itseään, mutta me olemme myös Palloseuralla töissä ja silloin Palloseuran menestys on silloin se ykkösprioriteetti. Kun seura menestyy, niin yksilötkin pääsevät isompiin liigoihin, kiinni parempiin sopimuksiin ja eteenpäin urillaan, mutta Palloseuran menestyksen täytyy olla aina keskiössä. Siihen muottiin meidän pitää pystyä kaikki pelaajat pusertamaan, eikä se ole ihan yksinkertaista.
– Se on sellaista tuulten huutelemaa löpinää, että nyt tässä ollaan ja mennään seuran logolle pelaamaan. Niin on kiva sanoa. Mutta se, että saadaan puristettua niin, että se oikeasti on se meidän seurayhteisö, mille tässä pelataan ja että kollektiivisuus kuuluu myös kaikille, niin silloin kaikkien on tehtävä myös tiettyjä asioita, missä he eivät ole hyviä, mistä he eivät välttämättä pidä ja jonka suhteen he haluaisivat olla erilaisessa roolissa.
– Kaikkihan haluaa voittaa. Se on helppo sanoa, että haluamme jotain. Mutta se mitä on valmis tekemään ja mitä haluaa, niin ne ovat kaksi eri asiaa. Kun haastattelet viittätoista liigaseuraa, niin kaikki haluaa voittaa, mutta vain 2-3 pystyy sen toteuttamaan. Muut eivät sitä toteuta. Mitä olet valmis tekemään sen halusi eteen? Se on se kynnyskysmys, että miten se synnytetään.
– Esimerkiksi jämäkkä puolustuspelaaminen on oleellinen osa voittamista. Jos siitä lähtee parikin ukkoa liisimään, niin ei ole mitään menestystä. Se ei näy missään pistepörsseissä tai välttämättä näy pelaajan tuloksissa suoraan, mutta se näkyy seuran tuloksissa. Onko se sitten pelaajalta pois? Loppuviimeksi ei ole, koska jos puolustamme tiiviisti, niin meillä on kiekko myös enemmän hallussa ja pelaajan tulos tulee olemaan sen kautta parempi.
– Mutta sen puristaminen, että ihmiset ajattelee näin, haluaa ajatella näin ja tekee sen myös, niin se ei ole niin helppoa, kuin miten sitä äkkiseltään ajattelisi.
Suomalaisessa kiekkokäsityksessä on yhä valloillaan ajatus, jossa kaikki henkilöityy liialti päävalmentajaan ja usein puhutaan, että ”miten valmentaja x saa joukkueen pelaamaan”.
On totta, että TPS:n valmennustiimi vaati joukkueelta paljon ja tiettyjä asioita vaadittiin systemaattisesti, mutta Moisanen myös muistuttaa siitä, että valmennus voi vaatia ja ohjata, mutta Tepsin joukkue itse lopulta määritti tekemisen ja sitoutumisen tason.
– Helposti käy niin, että tietyiltä pelaajilta vaaditaan tiettyjä asioita ja toisien kohdalla niitä samoja asioita katsotaan läpi sormien, niin se huokuu heti pukukopin puolelle, että ”miksi minun pitää tehdä näin, kun naapurikaan ei tee”.
– Me onnistuimme valmentajina siinä, että kaikki todella kuului kaikille, mutta joukkuehan sen sitten synnytti sisälleen, että mikä se arvomaailma on. Uskon, että nuoret pelaajat alkoivat huomaamaan, että jos teemme määrätietoisesti niitä vaadittuja asioita, niin he olivat enemmän kädet pystyssä kuin kädet alhaalla. Siitä syntyi sellainen lumipalloefekti.
Mainittu lumipalloefekti näkyi nimenomaan kevätkaudella, kun Tepsin puolustus tiivistyi kivikovaksi ja oli joukkueen ehdottomasti suurin vahvuus. Sitoutuminen oli korkeaa luokkaa ja pelaajat pistivät kaiken likoon toistensa puolesta.
– Täytyy meidän pelaajista sanoa, että kyllä he olivat äärettömän sitkeitä. Joukkue sieti todella paljon hankalia hetkiä ja vain jaksoi puolustaa ja jaksoi puolustaa. Välillä tuli sellainen olo, ettei pelistä tule yhtään mitään, mutta joukkue vain jaksoi puolustaa. Ja jaksoi puolustaa pitkiä pätkiä! Se on mielestäni aivan poikkeuksellista, että nuoret pelaajat vain jaksoivat ja jaksoivat ja jaksoivat. Ja sitten olivat kuin kobria ja iskivät toiseen päähän. Siitä on nostettava pojille hattua.
– Ja kyllä heillä oli sellainen voittamisen intohimo. Mitä pidemmälle kausi meni, niin nuoret pelaajat huomasivat, että he pystyvät pärjäämään vanhempia vastaan. Niin kyllähän se ruokki heitä niin, että he halusivat olla jopa vähän kiusanhenkiä siellä kaukalossa. Oli kiva nähdä se koko prosessi.
Yksi hopeakevään kiistattomista sankareista oli kokenut maalivahti Karri Rämö, joka astui playoffeissa tolppien väliin Andrei Kareevin loukkaannuttua ja esiintyi kerrassaan häikäisevästi. Vaikka Rämö tuntuu näin jälkikäteen tietysti itsestäänselvältä valinnalta pelaajamarkkinoilta ja osoittautui huippuhankinnaksi, niin TPS käänsi monta kiveä, ennen kuin sopimus allekirjoitettiin.
– Kun Ukko-Pekka Luukkonen lähti NHL:ään, niin olimme hyvin rauhallisia. Postiluukusta tippui kyllä jos jonkinlaista tarjokasta. Se oli viime kaudella organisaation vahvuus, että olimme rauhallisia näiden asioiden kanssa, että jokainen päätös todella punnittiin. Se oli vahvuus kaikissa pelaajapuolen siirroissa, mitä teimme. Nopeasti ei tehty mitään, vaan kaikki oli hyvin harkittua.
– Karrin tilanne oli aivan samanlainen. Kävimme läpi aivan kaikki maailman vaihtoehdot, mitä tarjolla oli ja sitten aloimme karsia sen mukaan, mitä halusimme ja tarvitsimme. Karri oli pelaamattomuutensa ja loukkaantumishistoriansa kautta arpakortti ja sen takia hän olikin vapailla markkinoilla, kun kukaan ei ollut uskaltanut häneen tarttua. Mutta meillä riitti siihen siviilirohkeus iskeä häneen kiinni, koska tiesimme kaiken hyvän mitä hänessä oli ja kaikki sitten onnistuikin ihan viimeisen päälle.
– Emme tehneet sitä ratkaisua mitenkään pystymetsästä, vaan tiesimme henkilön, tiesimme hänen olevan urheilullinen, tiesimme hänen henkisen johtajuutensa, eli tiesimme Karrista paljon asioita. Totta kai meitäkin epäilytti, että saammeko hänet niin lyhyessä ajassa pelikuntoon, mutta toisaalta sehän on vähän kuin pyörällä ajo, että jos olet sitä joskus huipputasolla tehnyt, niin kyllä hän sen handlaa, jos vaan tahtotekijät ovat kunnossa ja hänen kanssaan keskusteltuani oli selvää, ettei niissä ole mitään vikaa. Karri löi itsensä heti täysillä likoon.
– Karri on ammattilainen isolla A:lla, joten kävimme sitä puhelimessa läpi, että mikä on minun ajatukseni miten asiat pitää hoitaa. Se on kuitenkin hiukan eri, kun 34-vuotias ammattimaalivahti tulee tuohon kuin että siihen tulisi 20-vuotias. Sanoin Karrille, että tarvitsen häneltä tähän hetkeen sen 20-vuotiaan Karrin olemuksen, tekemisen meiningin ja itsensä kiusaamisen.
– Sanoin ymmärtäväni, ettei hänen tarvitsisi enää tehdä samoja juttuja kuin kaksikymppisenä, mutta sanoin, että tähän hetkeen ja tähän joukkueeseen tarvitsen sen 20-vuotiaan Karrin enkä 34-vuotiasta Karria. Ja tarkoitan siis mentaalisesti. Totta kai hänen kokemuksena oli hieno asia, mutta tarkoitan sitä, että hän heittäytyisi meidän juttuumme täysillä. Vain ammattimies pystyy sen tekemään, kuten hän teki.
Jos Rämö oli yksi sankareista, niin sitä oli ehdottomasti myös tärkeiden maalien erikoismieheksi noussut Eemil Viro. Yksi näistä oli viidennen puolivälierän 1-1-tasoitusmaali, joka syntyi toisen erän viimeisellä sekunnilla.
Tilannetta edelsi sekaannus ja Tepsillä oli kuusi kenttäpelaajaa laatikossa. Tepsin valmennus yritti ottaa Viroa pois jäältä, mutta tuomaristo ei antanut enää siihen lupaa. Viro jäi jäälle hyökkääjän paikalle ja teki maalin.
Pelin jälkeen hän kertoi Iltalehden haastattelussa, että Moisanen olisi tönäissyt Viron takaisin jäälle ja evästänyt häntä sanomalla ”Pää kiinni, mene sinne ja tee maali”.
Kun kerran tilaisuus on, niin on kysyttävä myös Moisasen versio tapahtumista. Noinko se meni?
– Ehkä voi olla, että olen noinkin julmasti sanonut. Yritimme tosiaan vaihtaa, mutta tuomari ei meidän antanut sitä tehdä, joten Viro jäi hyökkääjään paikalle ja hän siinä haukotteli ja kyseli, että mitä hän nyt tekee, kuten hänen toki kuuluukin kysyä. Kun siinä taisi olla enää neljä sekuntia aikaa kellossa, niin sanoin, ettei tässä nyt saatana ehdi mitään lässyttämään, että menet siihen ja kun kiekko putoaa, niin lyöt sen pussiin. Joskus nämä on vaan kirjoitettu tähtiin, sillä niinhän se sitten meni, että kiekko putosi hänelle ja hän löi sen pussiin. Harvoin näin neljässä sekunnissa käy, mutta kyllä hän toteutti sen, mitä pyydettiin.
– Kyllä me sitä Eemilin kanssa nauroimme, että sehän on helppoa hommaa olla hyökkääjä, että senkun vain menee ja aina vain laittaa kiekon pussiin, kun se kohdalle tulee.
Yksi TPS:n hopeakevään loimilangoista oli se, mitä Moisanen kutsui aiemmin ”kobran iskuiksi”. Sitä kutsutaan momentumin käyttämiseksi ja itse puhuin lähetyksissämme hetkiin tarttumisesta. Kun porukka playoffien pitopöydässä väheni, pelit tiukkenivat ja panokset kovenivat, niin hetkiä oli tarjolla alati vähemmän.
Juuri tämän asian ääreltä Moisanen löytää mielestäni oivallisen tiivistyksen sille, miksi aivan kirkkain palkinto jäi vielä tällä kertaa saavuttamatta.
– Maali tiettyyn momentumiin määrittää todella paljon. Jos ajatellaan HIFK-sarjaa, niin me saimme aina sen maalin, kun sitä eniten tarvitsimme. Kun taas mennään finaalisarjaan ja kun sen tuossa olen myös uudestaan katsonut, niin pelithän olivat todella ympäripyöreitä. Mutta Lukkohan sai sen maalin, aina kun sen arvo oli korkeimmillaan.
– Jos ajatellaan Rauman toista peliä, niin puolet pelistä mentiin nolla-nollaa ja köysi alkoi kiristymään, niin he saivat ylivoimalla sen maalin. Neljäs peli täällä, tulimme kahteen-kahteen ja köysi alkoi taas kiristyä, niin he saivat sen maalin. Ja nimenomaan saivat, eivät he niitä tehneet, vaan he saivat ne maalit. Ne määrittivät pelien lopputulosta hyvin pitkälti. Eli meillä oli kaksi sarjaa, jotka menivät kahdella eri tavalla. Toinen voitettiin ja saatiin momentumeista maalit, toinen hävittiin ja annettiin momentumeista maalit.
– Enkä tarkoita sitä sanoa, etteikö parempi joukkue lopulta voittanut mestaruutta, vaan sitä, että ne erot, että kumpi lopulta pelit vei, olivat kuitenkin äärimmäisen pienet. Vaikka jotkut sanovatkin, että erot olivat isot, niin eivät ne oikeasti sitä olleet.
Kareevin johdolla
Andrei Kareev oli Tepsin ehdoton tukipilari aina playoffeissa sattuneeseen loukkaantumiseensa asti ja minun silmiini hän oli harjoituskaudella uusista tulokkaista heti se vakuuttavin ilmestys. Ihmettelinkin jonkin verran, kun Luukkonen kantoi syyskaudella pitkät pätkät yksin torjuntavastuuta ja Kareev istui jatkuvasti penkillä, kunnes marraskuussa pääsi jälleen irti. Moisanen paljastaa nyt yksipuolisemman peluutuksen taustat.
– Ihmisethän eivät sitä tienneet, että sen viiden viikon ajan, kun Luukkonen pelasi, hänellä oli peukalo puoliksi poikki. Hänellä oli kilpikädessä sellainen hemmetinmoinen puulasta ja hän oli sen viiden viikon ajan lähes kykenemätön pitämään mailaa kädessä. Jos kyseessä olisi ollut joku muu valmennusporukka, niin hän olisi ollut sen ajan kokonaan pois rivistä, mutta siinä kohtaa, tuolla joukkueella ja sillä mitä me lähdimme hakemaan, niin en sitä sallinut. Sanoin, että siihen tehdään sitten mikä tahansa kipsi tai lasta, mutta siellä on oltava.
– Se kuului tuohon meidän viime kauden juttuun, että ne askelmerkit lyötiin paikoilleen aika vahvasti, että mitä täällä oikeasti tapahtuu. Hän kantoi mielestäni aika miesmäisesti sen rastin, minkä hän siihen sai. Sitä ei harjoittelussa tai missään muuallakaan mistään huomannut.
– Se ero oli, etten ampunut häntä enää mailaan lainkaan. Siinä kävi kerran niinkin, että muistaakseni Eetu Liukas tuuletteli, kun oli tehnyt maalin jäätä pitkin ja minä sitten siihen, ettei tuo nyt oikein sovi, kun mies ei uskalla ottaa yhtään kiekkoa mailalla, koska peukku on poikki ja sinä sinne sitten ammut. Eihän hän sitä toki tiennyt. Mutta nostan Andreille hattua hänelle siitä, ettei yhtään poissaolopäivää tullut sen vamman takia. Moni ei olisi samaan pystynyt.
– Tietysti Luukkonen on erittäin potentiaalinen maalivahti, eli oli hänelläkin osansa, mutta taustalla oli myös tällainen inhimillisempi selitys.
Työt Kareevin kanssa jatkuvat ja kun taustalla on hyviä tuloksia, niin kiinnostaa tietenkin kuulla millaista kaksikon työskentely on ollut ja millainen valmennettava Kareev on?
– Sanotaan näin, että aluksi Andrei oli helppo valmennettava. Varmaan tein siinä alussa pienen virheen, eli en valmentanut häntä, kuten normaalisti valmentaisin. Annoin hänelle hiukan enemmän ilmaa kuin mitä normaalisti annan. Minua ei tunneta valmentajana, joka antaa paljon happea, vaan vaatimustasoni on aika kova, mutta kun olen itse ollut seitsemän vuotta Venäjällä, niin ajattelin, että kun tiedän millaisessa prässissä maalivahdit siellä ovat, josko häneltä vapautuisi ylimääräisiä voimavaroja, jos kokonaisuus ei olisi niin negatiivinen kuin mitä se Venäjällä on.
– Se, mitä lähdin hakemaan, ei toteutunut ja jossain kohtaa löimme ruuvin erilaiseen asentoon. Se oli hyvä minulle ja se oli hyvä Andreille, koska sitten pääsimme paremmin asian ytimeen ja pystyin perustelemaan paremmin miksi asiat tapahtuu tietyllä tavalla.
– Olen aina sanonut, etten ainakaan itse ole niin hyvä valmentaja, että pystyisin parhaalla tavalla auttamaan henkilöä tuntematta häntä, mutta hänen pitää myös tuntea minun ajatusmallini, että hän pystyy ottamaan sen avun vastaan. Siinä jonkin aikaa seilattiin, ennen kuin se sapluuna löytyi, että oli siinä sellaisiakin hetkiä. Se loukkaantuminen ei tullut hyvään paikkaan näitä hetkiä ajatellen, mutta kyllä siitä kaudesta lopulta selvittiin ihan kuivin jaloin ja minulla on iso usko Andreihin. Hän on viimeisen päälle urheilumies ja hän on niin poikkeuksellisen omistautunut tälle lajille. Uskon kyllä, että rutistamme alkavalla kaudella hyvän ja ehkä jopa vielä paremman lopputuloksen.
TPS:n maalivahtipaletti muuttui oleellisesti kesäkuussa, kun seura ehti julkistaa ruotsalaisen Felix Sandströmin sopimuksen vain joutuakseen toteamaan hetkeä myöhemmin, että Sandström jatkaa sittenkin uraansa Philadelphia Flyersin organisaatiossa.
Tämä tarkoittaa sitä, että Kareev on selkeä ykköshärkä, kun TPS aloittaa uuden kauden ja ringin täydentävät omat kasvatit Eetu Anttila ja Emil Vuorio.
– Hyvin raakileitahan he vielä ovat ja Eetullahan meni viime kausi aika lailla ohi sairastelun vuoksi. Hän on vähän katsomaton kortti, mutta minulla ei ole oikein minkäänlaisia odotusarvoja hänen suhteensa, vaikka tuossa viime kaudella jo touhusimme, koska hänellä ei ole oikein minkäänlaisia pelinäyttöjä. Mutta katsotaan mihin suuntaan se lähtee.
– Vuorio on nuori kaveri ja hänen pitää pystyä kannattelemaan A-junioreita illasta toiseen. Se on hänen tehtävänsä. Jos hän sieltä vielä ylemmäs pääsee tämän kauden aikana, niin se on äärimmäisen hieno asia, mutta odotusarvo on, että hän olisi A-junioreiden erittäin vahva tukipilari ja niin hänen pitääkin olla. Että siinä ovat ne askelmerkit.
– Mehän teimme Felixin kanssa todella aikaisessa vaiheessa sopimuksen ja tiesimme tarkkaan, että näinkin voi käydä. Harmi, että se kävi viimeisenä mahdollisena päivänä, mutta asioilla on tapana lutviutua parhain päin. Tämä saattaa olla meille jopa ihan onnenpotku, että saadaan taas yksi oma poika tuohon hajulle ja näytille ja Andrei saa käteensä vielä isommat kortit. Uskon, että tästä selvitään ja jos ei selvitä, niin sitten mietitään mitä ratkaisuja pitää tehdä. Meillä on rauhallinen fiilis tämänkin asian suhteen.
– Kyllä meillä sellaiset maalivahdit on pelejä pitää voittaa ja niitä pitää voittaa paljon. Emme siihen tule kaatumaan. Se, että tarvitsemmeko sille osastolle sitten kokemusta tai vahvistusta, niin sen aika näyttää ja Eetun panos on siinä tärkeä, että pistääkö hän meidät helppoon paikkaan vai vaikeaan paikkaan.
– Jos hän pelaa huonosti, niin me olemme helpossa paikassa ja jos hän pelaa erittäin hyvin, niin hän pistää meidät vaikeaan paikkaan. Se on mielenkiintoista nähdä, että mihin Eetu meidät asettaa.
Kun tapaamme Moisasen kanssa, on reilu viikko aikaa siihen, kun joukkue on ensimmäistä kertaa kokonaan yhdessä ja työt todella alkavat. Valmennustiimi on muuttunut viime kaudesta, samoin joukkue, mutta millaisin ajatuksin Moisanen katselee kohti tulevaa preseasonia ja työskentelyä uudistuneen valmennustiimin ja joukkueen kanssa? Onko hänen roolinsa yhä sama, vaikka miehet ympärillä osittain vaihtuvat?
– ”Jose” (Jussi Ahokas) on se, joka on karttakepin kanssa, antaa vähän nuhtelua ja määrää isot linjat, mutta kyllä valmentaminen tänä päivänä on kimppatyötä, eli kaikkien pitää pystyä valmentamaan vähän kaikkea tietyissä raameissa. Kaikilla on omat vastuualueensa, mutta se ei enää nykypäivänä tarkoita sitä, että kun joku valmentaa pakkeja, niin hän valmentaisi vain pakkeja. Tai joku valmentaa maalivahteja, niin hän valmentaa vain maalivahteja. Sellainen ajattelu on jo vähän muinaishistoriaa, eli kyllä pelistä pitää olla kokonaiskäsitys. Se valmentaa, joka tilanteen näkee. Yksi mies ei aina näe kaikkea. Aina pitää olla valmiina valmentamaan, auttamaan pelaajia ja valmiina auttamaan meidän organisaatiota.
– Uskon, että tulemme olemaan todella hyvä tiimi. Ajatuksemme synkkaavat hyvin yhteen ja tiimissä on tarpeeksi myös erilaisuutta. Meillä on ollut heti alusta lähtien sellainen hyvä ja rempseä keskustelyhteys sekä himo olla voittavassa joukkueessa on kaikilla todella kova. Ja myös himo mennä eteenpäin valmentajana on kaikilla todella valtava. Uskon, että saamme tuosta ryhmästä aikaan hyvän keitoksen ja saamme pyörät pyörimään oikeaan suuntaan.
– Tietysti pelaajistoon tuli paljon vaihtuvuutta, mutta se kuuluu nykypäivään, joten siitä on turha sen enempää itkeä tai rutista. Pelaajia tulee ja pelaajia menee, mutta taas täytyy lähteä käynnistämään sorvia, voittamisesta pitää alkaa puhumaan heti ja pelaamaan täytyy alkaa heti Pitsiturnauksesta lähtien.
– Voittamisesta pitää alkaa puhumaan heti Pitsiturnauksessakin, että katselemaan sinne ei lähdetä. Joskushan se oli sellainen tapahtuma, että kaikki menivät sinne vähän tutustumaan ja katselemaan, mutta kyllä meidän ajatuksemme on se, että se voittamisen DNA lähtee ihan ensimmäisistä peleistä ja se on yhdentekevää tällaisten tapahtumien kohdalla, että voitammeko itse turnauksen, mutta se on isossa roolissa, että yritämme voittaa sen.
Moisasta kuunnellessa tulee elävästi mieleen se, mitä hän sanoi minulle noin vuosi sitten, kun tein hänen kanssaan ensimmäistä radiohaastattelua. Hän totesi, että ”TPS lähtee pelaamaan vain ja ainoastaan voitosta.”
Moni asia on vuodessa muuttunut, tämä selvästikään ei.
Markku Silvennoinen
– Kirjoittaja on Radio Cityn TPS-selostaja
